Haluaisin nostaa esille aiheen, joka on viimeaikoina alkanut kaihertaa mieltäni, nimittäin voimankäyttö bofferitreeneissä ja sen vaikutus koko lajin turvallisuuteen. Olen itse käynyt viime syksystä lähtien Espoon sunnuntaitreeneissä, mutta viimeaikoina motivaatio ja fiilis koko hommaa kohtaan on alkanut laskea. Tuntuu, että jokaisista treeneistä kotiutuessa on jokin ruumiinosa enemmän tai vähemmän kipeänä, pahimmillaan niin, että muita treenejä joutuu jättämään väliin, jotta saisi itsensä paranneltua seuraavaa viikkoa varten.
Syksylläkin toki välillä saattoi käydä jotakin pientä, mutta yleensä kyse oli hetken kirpaisusta, mikä itsessään ei ole vaarallista. Oman kokemukseni mukaan vammojen määrä on kuitenkin lisääntynyt melko selkeästi kevättä kohti tultaessa, myös muidenkin kuin itseni kohdalla. Olisikohan lisääntyvä panssari osaltaan syyllinen, vai mistä muutos johtuu?
Itseäni ei niinkään huoleta kirpaiseva isku ja välitön kipu, vaan kaikkein eniten vammat jotka jäävät vaivaamaan ja alkavat uusiutua, esimerkiksi niskassa tai ranteissa. Niin hieno ja rakas harrastus kuin boffaus minulle onkin, en näe siinä arvoa, jos sen hintana on ruumiin terveyden menettäminen. Mielelläni näkisin itseni vielä nelikymppisenäkin miekka kädessä, täysissä ruumiinvoimissa.
Tiedän toki, että kun kyse on tällaisesta lajista, ei kaikilta haavereilta voi mitenkään välttyä, ja vahinkojahan sattuu aina. Se kuuluu pelin henkeen, samoin kuin lievä kipu - kukapa erityisemmin nauttii vaikkapa siitä kun keihäs pistää naamaan, vaikka se olisikin hyvin pehmustettu?
Toivoisin silti, että ihmiset jaksaisivat varmistaa, ettei oma voimankäyttö kasva hurjemmissakaan skenuissa liialliseksi. Onhan boffaus loistava tapa purkaa energiaa, mutta mielestäni on ehdottomasti väärin purkaa agressioita vastapuolen boffaajiin. Ideana on kuitenkin loppupeleissä se, että kaikilla on kivaa. Eniten kunnioitusta kerää se taistelija, joka osaa hallita asettaan ja käyttää sitä tehokkaasti mutta turvallisesti, eikä se, joka saa mäiskittyä voimakkaimpia ja kivuliaimpia iskuja. Vanha sanonta kuuluu: "Kun taito loppuu, väkivalta alkaa."
Jos tietää olevansa huonolla tuulella, pitäisi se pystyä purkamaan jollain muulla tavalla kuin tavallista kovemmilla lyönneillä. Agressiivisuus kun tuntuu olevan tarttuvaa lajia: kun yhtä lyödään kovaa, hän ärsyyntyy ja alkaa sen takia käyttää itsekin turhaa voimaa. Näin syntyy noidankehä. Mielummin käy nätisti huomauttamassa kovaa lyöneelle, että pienempikin teho riittää. Ei se mielestäni kerro minkäänlaisestä nössöydestä, vaan sekä terveestä itsesuojelusta että myös muiden boffaajien ajattelemisesta.
Tietenkään kaikista vammoista ei voi syyttää muita, vaan on osattava katsoa peiliin ja tunnistettava myös omat väärät tekniikat ja muut vammoille altistavat tekijät
Mutta tiivistettynä: tämän romaanin pointti ei ole dissata tai syyttää ketään henkilökohtaisesti, vaan herättää keskustelua aiheesta ja saada muidenkin mielipiteitä. Ja tietenkin varmistaa, että kentällä kunnioitetaan muita ihmisiä eikä käytetä tarpeetonta väkivaltaa. Treeneihin on kivempi tulla, jos niistä selviytyminen vahingoittumattomana on todennäköisempää kuin oikeaan sotaan lähtiessä
