Sotahuuto

Pieni kysymys/ehdotus

Tekeekö moni niin että kun saa osuman jalkaansa niin lähtee raivoisasti hyppimään vastustajaa kohti yhdellä jalalla . Minä ainakin.

Tuli vain mieleen että eihän siinä ole mitään järkeä.
Milestäni sääntö pitäisi vaihtaa niin että osuman jalkaansa saanut kaatuisi eikä nousisi ennen kuin haava on parannettu. Se olisi kai hieman realistisempaa?

Itse aion ainakin noin toimia joka tapauksessa

Kannatan. Kun jälkeenpäin ajattelee tuota yhdellä jalalla hyppimistä, sehän on ihan älyvapaata. Toisaalta on pyritty siihen että säännöt pysyisivät yksinkertaisina ja ei aina olisi niin realistista.


-a

Jaa noh kuinka moni oikeasti aikoo jäädä sinne mettään (tai kentälle kaikkien jalkoihin) istumaan kun on saanut osuman jalkaansa.

Makoileminen olisi riski ja todella turhauttavaa. Yhdellä jalalla pomppiminen aiheuttaa juuri sopivasti harmia jotta jalkaa yrittää todella suojella ,mutta ei lopeta vammautetun peliä.

hyviä pointteja.

Mutta, eihän sitä voi mettässä lähteä kinkkaamaankaan? tai no en ainakaan uskaltais? . Kentällä se ei haittais menoaa.

Ja seriously. kuinka monta kertaa muistat sotahuudossa menettäneesi jalkasi ja lähtenyt kinkkaamaan metässä (varsinkin kun joka ryhmässä kuitankin ON se haavuri)

Minä muistan lähteneeni kinkkailemaan metsässä, ei auttanut jäädä tuleen makaamaan. Ei se niin mahdotonta ainakaan kevyessä varustuksessa ole. Full-platetella luultavasti tyytyisin käymään polvilleni.

Sitä on tullu harkoissa niin kinkattua että yksi viikonloppu ei tunnu missään meiän ryhmällä oli vain yksi side joten kyllä sitä tuli aika paljon koikkelehdittua yhdellä jalalla.

Jackal kirjoitti:Pieni kysymys/ehdotus

Tekeekö moni niin että kun saa osuman jalkaansa niin lähtee raivoisasti hyppimään vastustajaa kohti yhdellä jalalla . Minä ainakin.

Yleensä tulee jäätyä lähinnä paikoilleen ja mentyä polvilleen.

Jackal kirjoitti:Tuli vain mieleen että eihän siinä ole mitään järkeä.
Milestäni sääntö pitäisi vaihtaa niin että osuman jalkaansa saanut kaatuisi eikä nousisi ennen kuin haava on parannettu. Se olisi kai hieman realistisempaa?

Itse aion ainakin noin toimia joka tapauksessa

Kaatumista ei turvallisyyssyistä kannata kokeilla Sotahuudossa. Mitä vähemmän väkeä on maassa makaamassa ja taistelemassa sen turvallisempi.

Jalkaosumien käsittely, kuten muidenkaan vammojen, ei ole realistista. Lähinnä sillä on yritetty aikoinaan jotenkin simuloida haavojen aiheuttamaa väsymystä ja ohjata hakemaan torso-osumia joilla vastustaja tippuu suoraan.

Tässäpä opettavaista luettavaa: http://www.mindspring.com/~aedan/treatise.htm

Mielenkiintoinen kuvaus aidoilla, terävillä miekoilla nykyaikana käydystä taistelusta ja sen seurauksista. Toinen taistelijoista saa syvän piston reiteensä ja on välittömästi täysin kyvytön jatkamaan taistelua edes maasta. Huomattavaa on, että tässä haavoittamiseen käytetty ase oli pistomiekka — kuvitelkaapa vain, mitä laajakaarinen lyönti lyömämiekalla tai pisto keihäällä aiheuttaisi.

Myönnetään, olen realismifriikki. En välttämättä väitä, että Sotahuudossa pitäisi noudattaa realistisempaa vahinkomallia, varsinkaan kun en ole ko. tapahtumaan vielä kertaakaan osallistunut, mutta pidän yhdellä jalalla pomppimista jalkaosuman jälkeen täysin naurettavana ideana.

Japsu kirjoitti:Mielenkiintoinen kuvaus aidoilla, terävillä miekoilla nykyaikana käydystä taistelusta ja sen seurauksista. Toinen taistelijoista saa syvän piston reiteensä ja on välittömästi täysin kyvytön jatkamaan taistelua edes maasta. Huomattavaa on, että tässä haavoittamiseen käytetty ase oli pistomiekka — kuvitelkaapa vain, mitä laajakaarinen lyönti lyömämiekalla tai pisto keihäällä aiheuttaisi.

hmm... taidat aliarvioida pistomiekan tekemää vauriota (en minäkään oikein tiedä asiasta mitään)


Minunkin mielestä yhdellä jalalla pomppiminen on sekä älyttömän näköistä että vaarallista. Eikö joku panssarihirmu loukannut nilkkaansa hyppiessään metsässä yhdellä jalalla? (SH06)
Hieman epäkätevänä vaihtoehtona voisi olla esim. laahustaminen. Ongelmana on ainakin se että laahustamisesta ei ole yhtä paljon haittaa kuin yhdellä jalalla pomppimisella tai kaatumisella.

Tästä pääsemme taas siihen iänikuiseen kysymykseen: Haluammeko tehdä hommasta urheiluntyylistä, vaiko realistista.

Urheilussa nuo jalkaosumat olisivat nykyisen tyyliset ja realismissa, mihin tahansa tullut osuma tekee taistelukyvyttömäksi. Itse olen tuon sportin kannalla, koska se nyt vain on kivempaa mättää pidempään, kunnes pääsee hengestään.

Makoilemisesta kentällä, niin kyllä sitä voin itse suorittaa, jos vain saan tarvittavat suojavarusteet, kovan torsohaarniskan, metallikypärän, polvi- ja käsisuojat ja sellaisen kivan suhteellisen ison kilven.

Liika realistisuuden hakeminen pilaisi hyvän harrastuksen. Jättäkää turha esittäminen muualle! Pidetään sotahuuto ihan vain tyyllikkäänä urheilu tapahtumana.

Räyh!

JP kirjoitti:Liika realistisuuden hakeminen pilaisi hyvän harrastuksen. Jättäkää turha esittäminen muualle! Pidetään sotahuuto ihan vain tyyllikkäänä urheilu tapahtumana.

Räyh!

Missä vaiheessa siitä on urheilutapahtuma tullut?

Conan kirjoitti:

JP kirjoitti:Liika realistisuuden hakeminen pilaisi hyvän harrastuksen. Jättäkää turha esittäminen muualle! Pidetään sotahuuto ihan vain tyyllikkäänä urheilu tapahtumana.

Räyh!

Missä vaiheessa siitä on urheilutapahtuma tullut?

Eikö se ole aina ollut kun sitä ei voi verrata larpin kanssa?
Nyt taas tämä keskustelu alkaa (:


-a

Mikä se sitten on? Minulle sotahuuto ja pofferointi yleensäkkin on kamppailua urheilullisessa mielessä. Nykyiset pukeutumis ja varuste säännöt kyllä kelpaavat vaikka ryhmäidentiteetti turhalta tuntuukin, mutta karkotatte kyllä ainakin yhden ryhmän jos eläytymiseen ja realistisuuteen ruvetaan panostamaan liikaa.

Urheilussa nuo jalkaosumat olisivat nykyisen tyyliset ja realismissa, mihin tahansa tullut osuma tekee taistelukyvyttömäksi.

Pidemmän päälle kyllä, mutta toisaalta taistelun nostattaman adrenaliinin myötä ihminen kyllä kestää pienempiä iskuja yllättävänkin isot määrät. Ja yleensäkään bofferoinnissa kaikki iskut eivät ole puhtaita iskuja jotka tosiaan katkaisivat jalan kerrasta pois ja sitä kautta verenpaine laskisi niin nopeasti että aiheuttaisi kuoleman. Sen sijaan suurin osa osumista olisi syviä pintanaarmuja joiden kanssa silti voi jonkin aikaa taistella.

Mutta ehdottomasti nykyiset säännöt ovat parhaat tälläisessä tapahtumassa, ettei tarvitse lähteä jäähylle ensimmäisestä ranneosumasta.

Japsu kirjoitti:Tässäpä opettavaista luettavaa: http://www.mindspring.com/~aedan/treatise.htm

Tuossa on yksittäinen tapaus. Parin huvikseen tapelleen amerikkalaisen tollon kokemuksista ei voi vetää mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Edes hieman parempia tuumauksia aiheesta tarjoavat vaikkapa Spada 2 -antologiassa Richard Swinney ja Scott Crawford joiden artikkeli Medical Reality of Historical Wounds on ihan hyvä lähtökohta keskustelulle.

Mielestäni nykyinen kultainen keskitie on ihan hyvä.
Bofferointi on varsin urheilullinen laji. Mielestäni se ei ole larppausta, vaan kontaktilaji jossa on tietyt säännöt.
Sotahuuton määritelmää onkin pohdittu hartaasti, ja itse ehdotan, että Sotahuutoa jatkossakin kutsuttaisiin taistelutapahtumaksi jossa on historiallinen viitekehys.

Mielestäni raajaan saatua osumaa ei tarvitse erityisemmin roolipelata.

Mitä maahan makaamiseen tulee, se olisi ihan hyvä vaihtoehto jos sitä suorittavalla olisi Ketkun mainitsemat asianmukaiset suojukset. Tähän liittyvä keskustelu tosin kuuluisi enemmänkin kuoleena toimimista käsitteleviin viestiketjuihin.

ZamboNet kirjoitti:

Urheilussa nuo jalkaosumat olisivat nykyisen tyyliset ja realismissa, mihin tahansa tullut osuma tekee taistelukyvyttömäksi.

Pidemmän päälle kyllä, mutta toisaalta taistelun nostattaman adrenaliinin myötä ihminen kyllä kestää pienempiä iskuja yllättävänkin isot määrät. Ja yleensäkään bofferoinnissa kaikki iskut eivät ole puhtaita iskuja jotka tosiaan katkaisivat jalan kerrasta pois ja sitä kautta verenpaine laskisi niin nopeasti että aiheuttaisi kuoleman. Sen sijaan suurin osa osumista olisi syviä pintanaarmuja joiden kanssa silti voi jonkin aikaa taistella.
.

Toisaalta muistaakseni sotahuudon alkubriiffissä sanottiin, että osumien tulee olla selviä, eli siis juurikin näitä osumia, jotka eivät ole pintanaarmuja, vaan reiluja lyöntejä(ei vält. kovia), joista varmaankin oikeastikkin olisi taistelutilanteessa jotain haittaa. Itse en ainakaan olettanut kenenkään ottavan hipaisua, jonka saatoin joskus lyödä.

No perkules Ihte saavuin paikalle vasta lounaaksi, joten en alkubriiffiä kuullut vaan elin siinä uskossa että myös "hipaisut" otetaan... ihmettelinkin kun vastustajat joskus ihmettelivät kun lähdin kentältä... ilmeisesti ajattelivat etteivät osuneet tarpeeksi kovaa, kun mie otin iskuksi. Noh parempi näin päin kuitenkin.

Kyllä minä ainakin otin kaikki osumat jotka huomasin. Adrenaliinin, panssarin ja ei aseista tulleiden tölväisyjen takia kaikkia osumia ei välttämättä huomaa, joten on parempi ottaa sitten kaikki huomatut. Tämä ihan myös sen takia että eri henkilöillä "hipaisu" on erilainen, ja sitten voi tulla närää siitä että toinen ei ota osumaa. Tähän kun lisätään vielä se että hipaisujen välttämiseksi alettaisiin lisätä voimaa iskuihin, niin pääsemme vaarallisille vesille. Koetetaan pitää subjektiiviset tulkinnat minimissään.

Itse tulkitsin tuon vaatimuksen kunnon osumista niin että selvät vaateosumat voi jättää huomiotta (ja mielellään ilmoittaa vastustajalle että oli vaate) ja samoin hyvin selvät puolen millin hipaisut. Vahingoittavuuden hyvänä ohjenuorana on niin sanottu "valomiekka efekti". Valomiekka tuhoaa kaiken mihin osuu, joten kevytkin osuma miekan terällä käteen leikkaisi sen poikki. Miekan kärjen pieni hipaisu tekisi pintanaarmun, mutta jo noin puolen sentin haava rampauttaisi osumakohdan.

Minäkin otin pienimmätkin osumat jotka tulivat kehoon asti. Olen myös tottunut lyömään keveitä iskuja koten kuolin pari kertaa siihen että luulin lyöneeni vastustajan mutta tämä ei kuollutkaan. Olisi kiva jos tuohon saataisiin tarkka määrite eikä niin että kaikilla oma mielipide asiasta.

Minusta ns. shokkisääntö olisi nykyistä systeemiä parempi, sillä vammautuneena konkkaavat ovat turvallisuusriski itselleen, varsinkin jos maasto on vähääkään vaikeampaa (esim kuten kukkulavalloituksen hyökkääjillä).

Haavoittuneiden ei välttämättä tarvitsisi kuolla, vaan siirtyisivät vain hieman sivuun kiivaimmista taisteluista, ja lääkintämiehien parantaessa olisivat taas taistelukunnossa, ja vapaat hakeutumaan tiiminsä luo. Vaihtoehoisesti haavoittuneet olisivat sivussa taistelusta, mutta pisteytyksessä heitä ei laskettaisi kuolleeksi.

Molemmissa vaihtoehdoissa ei tarvitsisi katsoa niitä yhdellä jalalla hyppiviä sankareita, joiden puolesta joutuu kokoajan pelkäämään, milloin sattuu oikeasti. Ja saataisiin sitä peräänkuulutettua realismiakin mukaan, kun katkennut raaja lamauttaisi soturin.

Nykyinen on hyvä. Ei tarvitse lähteä tyhmästi hyppämään metsään välttämättä. Itse en aikakaan edes viitsisi hyppiä metsässä jalka tohjona ellei joku ole taluttamassa.