Sotahuuto

Minkä asteen eläytymistä te olette harrastaneet Sotahuudoissa? Varmasti porukka on karjunut "kivusta" ottaessaan iskuja, huudellut vihollisille herjoja ja vastaavaa, mutta oletteko vieneet eläytymistä pidemmälle? Onko kukaan jäänyt kuoltuaan maahan makaamaan, kunnes taistelu on ohi, sanoakseen viimeiset sanat toverilleen (vrt. Boromir)? Miten ryhmänne on eläytynyt rooliinsa?

Tuli vielä sellainenkin mieleen, että ihan siistiä olisi, jos pelinjohto katsoisi hiukan tiimin taustaa pisteyttäessään. Eli verenhimoiset viikinkiberserkit eivät rynnätessään kuolemaan miesylivoimaa vastaan ota yhtä paljoa miinusta kuolemistaan, kuin palkkasoturipoppoo, jotka taas saavat pientä plussaa niljakkaasta ja hävyttömästä touhusta, kuten vihollisjoukon armottomasta piirityksestä ja väijyttämisestä, kun se on jo uupunut taistelusta.

Ja kyllä, tiedän, ettei Sotahuuto ole larppi.

Itse en ainakaan karjunut kivusta. Herjoja kyllä tuli heitettyä ihan kaverillisessa mielessä, eikä sillä kuitenkaan mitään tekemistä eläytymisen kanssa ollut.

Tuosta maahan makaamaan jäämisestä, niin sanoisin, että nykysäännöillä se on turvallisuusriski, koska meillä ei ole pakollisia suojuksia esim. pää kokonaan ja alasuojat. Itse ainakin ottasin nämä ennenkuin rupeaisin miettimään sitä maassa makaamista.

Sen verran haluiaisin sanoa tuosta maassa makaamisesta kuitenkin, että mielestäni sitä pitäisi harrastaa, jos vain suojukset on olemassa, koska omasta mielestäni on järjettömän idioottimaista käytöstä viholliselta, että jos hän ei pääse mihinkään muualle niin rupeaa kävelemään vastustajan linjan lävitse täten rikkoen vastustajan muodostelmia. Tietty paikalta poistuminen on asiaan kuuluvaa. Näin ollen kaikille vain minimisuojukset ja maahan makoilemaan, jos ei muuten pääse pois.

Ainakin Virallisen Videon lopussa näyttäisi olevan yksi kipuun eläytyvä, kun tätä harsolla paikataan yhteen. Olisihan se mukava nähdä enemmänkin maassa makaavia raajarikkoja huutaen apua, varsinkin omalta puolelta. Tunnelma kohoaisi ainakin varmoissa tappiotilanteissa.
(Ei kuitenkaan niin paljon että olan takaa alettaisiin vastapuolta mättämään...)
Itse en kyllä eläytynyt missään vaiheessa. Ensi kerralla sitten jotain dramaattista.

Sotahuudossa eläytymisen osalta mielestäni riittää, että skenaarioihin asennoituu aivan kuin oltaisiin tositilanteessa, eikä vain pelaamassa peliä.
Eläytymistä voisi nykyisestä tosiaankin lisätä sillä, että kuolleet jäisivät maahan makaamaan, mutta tämä tosiaankin vaatisi todellista suojaa antavat suojavarusteet.
Toisaalta sellaisen panssaroinnin hankkiminen voi olla haastavaa, jonka kanssa uskaltaisi huoletta ottaa vastaan päälle kaatuvan levypanssarein varustautuneen 80kg painavan soturin.

Itse uskaltaisin tulevissa varusteissani jäädä maahan retkottamaan (mutta pyrkisin silti väistämään päälle kaatuvia sotureita.)

Itse eläydyin paukuttamalla miekalla kilpeä ja karjumalla ennen taistelun alkua, tunnelman nostamiseksi ja rohkeuden valamiseksi tovereihin... Itse taistelussa sitten vain boffasin

Tuosta maahan makaamaan jäämisestä.

Kaveri oli Kelteillä jousiampujana. Hän perääntyi saadakseen erään lähestyvän vihollisen ammuttua. Juuri kun hän oli ampumassa, hän kompastui maassa makaavaan, kaatui, ja kiltti teki "marilynit". Onneksi hän oli kuitenkin luopunut muutamien kelttien ideasta käyttää pelkkää kilttiä!

Tokihan ne ruumiit toisivat tunnelmaa, mutta siinä on kyllä loukkaantumisriski. Ehkä sitä voisi jäädä johonkin syrjään makaamaan? Siis semmoiseen paikkaan, missä ei tapahdu mitään. Varsinaiseen mättöön en kyllä jäisi köllimään.

En minäkään kyllä mihinkään kenttätaisteluun jäisi loikoilemaan, mutta vaikka metsäpolulle saatuani surmani väijytyksessä (ja vietyäni viisi vihollista mukanani. Ja otettuani neljä nuolta rintaani ). Sitten vain se perinteinen: "My brother.. my captain.. my king.."

Pimeyden Ritari kirjoitti:Tuosta maahan makaamaan jäämisestä.

Kaveri oli Kelteillä jousiampujana. Hän perääntyi saadakseen erään lähestyvän vihollisen ammuttua. Juuri kun hän oli ampumassa, hän kompastui maassa makaavaan, kaatui, ja kiltti teki "marilynit". Onneksi hän oli kuitenkin luopunut muutamien kelttien ideasta käyttää pelkkää kilttiä!

Tokihan ne ruumiit toisivat tunnelmaa, mutta siinä on kyllä loukkaantumisriski. Ehkä sitä voisi jäädä johonkin syrjään makaamaan? Siis semmoiseen paikkaan, missä ei tapahdu mitään. Varsinaiseen mättöön en kyllä jäisi köllimään.

Sama olisi loppujen lopuksi voinut tapahtua metsässä juuren kanssa. Itse kompastuin juureen ja sain 15 senttisen haavan jalkaani. Jälkeenpäin ihmettelin, että mikäs siinä oikein kirvelee...

Mutta jos kaikki jäävät makoilemaan niin riski kompastumiseen kasvaa suuresti, pelkkiin juuriin verrattuna.

Tottapa tuo. Jos itse jää makoileen, niin pitää sitten kyllä nousta ylös, kun taistelu siirtyy sivummalle.

Vaikkakin maassa makaavat tuovat "realistisuutta" niin mielestäni heidän ei pitäisi olla siinä(tarkoita nyt kuolleita). Itselläni meinasi käydä niin että kaaduin mutta olin elossa yhdellä jalalla. Juuri samaan aikaan lähti joku perääntymään minua päin katsekontakti muualla ja meteliä oli sen verran ettei olisi kuullut mitään. No, ei siinä muu auttanut kuin nousta ja kuolla askeleen takia.

Mielestäni jopa vakuutuksien saaminen olisi hankalampaa jos soturit jäisivät vain maahan makaamaan. Tosin minunpuolestani kuka vaan saa jäädä makaamaan mutta omalla vastuulla.

Wolfheart kirjoitti:Minkä asteen eläytymistä te olette harrastaneet Sotahuudoissa? Varmasti porukka on karjunut "kivusta" ottaessaan iskuja, huudellut vihollisille herjoja ja vastaavaa, mutta oletteko vieneet eläytymistä pidemmälle? Onko kukaan jäänyt kuoltuaan maahan makaamaan, kunnes taistelu on ohi, sanoakseen viimeiset sanat toverilleen (vrt. Boromir)? Miten ryhmänne on eläytynyt rooliinsa?

Bofferit ei satu joten ei ole syytä huutaa kivusta.
Karjumista kannatti harrastaa sen vuoksi että pääsisi taistelun huumaan (tietysti ei tarvitse käydä bersekoimaan eli hakaamaan bofferilla niin että liha tummuu). Makaamaan jäämisessä on riski jäädä muiden tallottavaksi joten se kannattaa jättää pois suosiolla. Toisaalta olisihan se aika hauskan näkoistä jos kenttätaistelun jälkeen pari sataa ihmistä makaisi maassa eläytyneesti esittäen kuollutta.

Mätt6äessä tulee ainakin itsellä eläydyttyä aina jollakin asteella. En yleensä makoile kun se tosiaan voi sattua...(vaikka kerhon isoin olenkin ) mutta osumia tulee mukailtua jos ne on kuolettavia ja asenne ainakin on aito taistelu mieli

Siis tottakai mehukas karjahdus, hirveä tarttuminen lyödystä kohdasta ja hervoton retkahdus takakenossa tantereeseen kuuluu asiaan, se saa lyönnin perille saaneen vihollisenkin todella hyvälle päälle. Tietysti se on henk.kohta näkökulma miten sen tekee, mutta allekirjoittaneen mielestä "plöts" "oke kuolin meen spavnille nyt seisoon" on vähäntuota......no kaikki WoWia pelanneet tietävät termin AFK gank. (OP pyytää anteeksi mokoman pelin mainitsemista, vaikka se tilanteeseen sopiikin) Se on vähän sama fiilis. Pisteitä tulee, mutta ei se ole kivaa tapella jos toinen osapuoli leikkii kuollutta lahnaa ja vain kävelee vaisusti pois tai jää seisomaan sivummalle.

Tosin sitten olisi hyvä muistaa että liian hyvä näytteleminen pilaa tunnelmaa pahasti, kun kesken matsin pitää alkaa selvittämään että sattuiko oikeasti. Ainakaan minä en tulisi hyvälle päälle jos iskemäni henkilö hoipertelee rivistä naamaansa pidellen

Tunnelmoivassa kärsimyksessä ei ole mitään vikaa, mutta tehkää se niin selkeästi ettei kukaan luule että kyseessä on oikea kärsimys.

Totta, oikeat vaaratilanteet tulisi voida tunnistaa helposti (kyyneleet, itku, veri jne.)

AR2 kirjoitti: Bofferit ei satu joten ei ole syytä huutaa kivusta.
Karjumista kannatti harrastaa sen vuoksi että pääsisi taistelun huumaan

Joo, ja varsinkin aloittelijoita vastaan karjuminen on todella toimiva psykologinen pelote.


No, en vertaa kavereita aloitteilijoihin, koska en heidän kokemuksestaan tiedä, mutta tulipa mieleen eräs aiheeseen liittyvä juttu viime vuoden sotahuudosta.

Kenttätaisteluskenaariossa, jossa Teutonit oli pakotettu sinne vihoviimeiseen nurkkaansa puolustamaan sitä, olin kuninkaana. Jossain vaiheessa näki, että varma tappio on edessä, joten kuninkaan heivaaminen turvaan taistelukentältä alkoi näyttämään ajankohtaiselta. Minä, ja yksi keihäsmies päästiin kahdestaan ryntäämään yleisen sekasorron turvin toisesta reunasta läpi, tosin muutaman harppauksen jälkeen huomattiin että vastassa oli Tympäisevän kylän militia kokonaisuudessaan.

Eipä siinä voinut lähteä arpomaan mitä tehdään, takana on koko Puola-liettuan jäljelläoleva armeija ja edessä 7 kevyttä miestä. Lähdettiin täysillä juoksemaan päin ja karjuttiin henkemme edestä ja tämän nähtyään koko poppoo säntää juoksemaan karkuun ja juoksee aina pelialueelta ulos asti. Fiilis oli aika uskomaton, koska voimasuhde oli tosiaan tuo 2:7 ja kuninkaan päänahka olisi ollut ihan pointsienarvoista tavaraa. Tietty meillä oli molemmilla pelottavat Maahinkaiskaartin tabardit päällä.

Ryöstettiinpähän vielä yksi lippukin lohdutukseksi.

Psykologisen sodankäynnin vaikutusta ei tule vähätellä. Tämä osoitettiin myös SH2005:ssa, jossa Rämän vähälukuinen joukko onnistui väijyttämään paljon suuremman osaston. Huutamisen ja räyhäämisen vaikutuksesta vihollinen päätti perääntyä metsään.

Aina tietenkään suoraviivainen rynnäköinti ja huuto eivät toimi, varsinkin jos on kokenutta ja kurinalaista porukkaa vastassa. Muistan viime vuodelta, kun osasto X päätti epätoivoisesti rynnäköidä karjuen; me emme pelästyneet vaan otimme suoraselkäisesti vihollisen vastaan. Sankarit teurastivat kovalla mekkalla itsensä miekkoihimme saamatta mitään aikaan. Joskus perääntyminen on viisaampaa kuin aivoton rynnäkkö.

Kuten joku minua viisampi (vapaasti käännettynä) totesi: "Hyvä kenraali näkee tien voittoon, mutta näkee myös milloin voittoa ei voida saavuttaa."

Näitä tarinoitahan kyllä riittää! 1:5 ja viisi pötkii pakoon... Aina kannattaa huutaa ja näyttää pelottavalta. Välillä se pelastaa hengen

Psykologinen sodankäynnin ei aina tarvitse olla pelottelupohjaista... Muistan tuosta SH06:sta muun muassa sen, että kukkulaskenussa kun seisoin kilpirivissä joku maahinkaisista yritti tulla läpi ilkeän murahduksen saattelemana, ja kun itse pistin siihen vastauksesi säälittävän äänenmurrosvinkauksen niin kaveri herkesi hekottamaan ja taisi saada keihäästä piston rintaansa Ilme oli sen mukainen.

Talarus kirjoitti:Psykologinen sodankäynnin ei aina tarvitse olla pelottelupohjaista... Muistan tuosta SH06:sta muun muassa sen, että kukkulaskenussa kun seisoin kilpirivissä joku maahinkaisista yritti tulla läpi ilkeän murahduksen saattelemana, ja kun itse pistin siihen vastauksesi säälittävän äänenmurrosvinkauksen niin kaveri herkesi hekottamaan ja taisi saada keihäästä piston rintaansa Ilme oli sen mukainen.

repesin... tuo olisi loistava nähdä livenä! mutta totta on että varsinkin hermostuneita/aloittelijoita/kärsimättömiä/yms. yms vastustajia kaikenlainen hämäys on hauskaa ja joskus (jopa!) toimivaa. Esimerkkinä vaikka kun kaveri huito raskaalla kahen käden miekalla ja olin väistelly jonku puoli minuuttia iskemättä ollenkaa ja aloin sitten lauleskella piruutta: "can`t tuoch this" löyin kerran ja isku jysähti kauniissa kaaressa suoraan ala vattaan

Pelottelu kannattaa. Siinä ei häviä mitään ja se on hauskaa. Lisäksi se voi jopa toimia.

Hah, sain tuosta psykologisesta sodankäynnistä loistoidean.. kunnon takanoja-asento ja ilmoille kajautettu "WRYYYYYYYYYYYYYYY"-ulvaisu >=D

Tuo huutaminen tai pelottelu on kyll tosi hyvä. Sillä saa (mahdollisesti) vastustajan pelkäämään ja omien rohkaisemis lausahduksella lisää fiilistä peliin vaikka häviöllä olisikin.

Huutaminen tuo meininkiin lisää fiiliksiä, mutta tuskin siellä oikeesti ketään sentään pelottamaan rupeaa.