Sotahuuto

Miksi tuntuu että kaikenlaisista lajeista poffaus on selkeesti sieltä kevyimmästä päästä. Pitäisikö olla toisin? Moni on puhunut että koripallo säbä ja esim pistomiekkailureenit on selvästi pofforeenejä rankempia. Kuitenkin jos otan kovaa vastustajaa vastaan tiheetä duelia esim viime reenien alussa jyriä vastaan ja molemmilla oli selkeesti kova syke niin homma oli todella fyysistä. n5 min tappelulla oli jäätävä hiki ja tuntui raajoissakin vaikka reenit olivat vasta alussa.

Meitsistä on ihan selkeetä että kovemmalla sykkeellä ja nopeemmalla tahilla pärjää paremmin. Hydeeni mainitsi jossain keskustelussa että reenaa tarkoituksella vähemmällä teholla että yllättää vastustajansa ja nostaa vaikeustasoansa reeneissä. Henkilökohtasesti oon sitä mieltä että paskapuhetta ja parhaiten pärjäät kun reenaat täysillä koska niin reenaat kun tappelet. Jos reenaat aina alitehoisesti niin olet parhamillasi juuri siinä alitehoisessa kontaktissa. Silti itsekkin reenaan lähes poikkeuksetta säästöliekillä.

Uskon että yksi iso syy siihen on todella pitkät reenit useasti viikossa mitä aikoinamme reenasimme ruton omissa reeneissä. Neljääkään tuntia ei tietenkään kovalla sykkeellä jaksa ja reenien rankkuus oli aikaan nähden aika hyvä kun ainakin itse oli lopussa aina fyysisesti todella poikki. Syy ei voi kuitenkaa olla ainut koska poffaus on muuallakin muuttunu mun mun mielestä hyvinpaljon samanlaiseen suuntaan vaikka erojakin on. Yksi syy vosi olla poffaajien huono kunto mutta nykyreeneissä alkaa mu mielestä olla jo sekin kohtuu hyvällä tasolla.

Isommaksi syyksi taas pistäisin poffaajien tasoerot ja yleisen asenteen. Kun tapellaan isommalla sykkeellä tähdätään likkeen kasvamiseen ja nopeuteen. Eli liikutaan enempi ja nopeampaa. Lyönneissä nopeus taas tarkoittaa voimaa. On täysin oikean ja jopa viihdyttävän näköstä katsoa kun kaksi kovatasoista mättäjää liikkuu nopeasti ja mäiskii toisiaan niin lujaa että jopa seuraaminen on hankalaa. (saati sitten tuomaroiminen) Mutta jos meitsi ottaa samanlaisen meininkin jotain itseäni selkeästi huonompaa taisteliaa vastaan voi tulos näyttää helposti rumalta pieksämiseltä ja osumatkin sattuu. Voitan vähemmälläkin niin miksi ampua yli. Tässä on mu mielestä ehkä suurin poffausta passivoiva tekiä. Kun tappelen hiljempaa itseäni heikompaa tappeliaa vastaan alkaa tämä myös tappelemaan hiljempaa. Usein asetetaan nopeus heikomman tappelian mukaan. Aloittelevaa poffaajaa hyssytellään unohtamaan aivoton huitominen ja keskittymään tekniikkaan. Fyysinen puoli ja nopeus usein unohtuu.

Myös yleisin harjotusmuoto sisällä eli kohtuu tiivis rivimättö on todella passivoiva. Tottakai lujalla sykkeellä voi painaa läpi tai pysäyttää vastustajan. (lyö niin perkeleesti ja nopeampaa) Liike jolla suojaat itseäsi tappaa helposti kaverit. Lujalla lyöntisykkeelläkään et niin suurta vaikutusta saa vastustajaan kuin 1vs1 matseissa ja monesti suuresta työstä myös tulee rankasua sivuilta kun keräät huomiota. On tehokasta ottaa passiivisempi asenne ja odottaa vastustajan virheitä. Toki tietenkin painetta antamalla tuottaa niitä vastustajalle. Reunassa tilanne tietysti muistuttaa enempi 1 vs 1 matseja.

Kuinka me saataisiin nostettua lajimme sykettä? Vai halutaanko sitä edes? Lujaan sykkeeseen kuuluu myös esim lujat sprintit kun haetaan tilanteita. Pienessä salissa nämä sprintit johtivat esim viimemaanantaina kahteen törmäykseen joista toisessa mottasin kaverilta nenän auki. Fyysisyys lisää vaaraa. Meitsistä silti sykkeen nostaminen on ehottomasti oikea suunta koska se nostaa lajin tasoa.

Kehittyminen on aina jees. Tuli vain mieleen, että ehkä juuri poffaamisen "keveys" tai helppous on aikoinaan tuonut mukaan myös monia alunperin liikuntaa pelkääviäkin ihmisiä. Ehkä se on ollut jotenki ollu helpompi lähestyä kuin joku tiukan suunnitelmallinen pesistreeni esimerkiksi. Jos uutta kaveria on vastassa heti ekoissa treeneissä tiukka meininki ja suunnitelmallisuus voi se karsia arimmat kaverit pois.

Itsekkin kyllä olen sitä mieltä, että kyllä tässäkin lajissa pitäisi pystyä kehittämään itseään. Niin taitoa kuin kuntoakin. Tässä vain mahdollinen skenaario miten se vaikuttaisi

Tuo viikinkisoturin esiintuoma pointti on tärkeä. Laji kuitenkin tarvitsee jatkuvasti uusia harrastajia, joista mahdollisimman suuri osa olisi hyvä saada pidettyä mukana. Tähän se tietty keveys on varmasti yksi avaintekijä. Esimerkiksi Jyväskylän treeneissä suht aktiivisesti treenaava Elias on hyvä esimerkki miten homma helposti menee. Veikkaan, että jos homma olisi ollut liian intensiivistä, niin Elias olisi saattanut tipahtaa kyydistä. Elias on nyt kuitenkin säilynyt mukana ja hänestä on oikeasti tullut jo ihan hyvä matsaaja (toki on vielä paljon opittavaa).

Toisaalta taas ne perjantaitreenit mitä meillä oli hist.miek. salilla olivat ainakin itselleni sellaisia, että sen jälkeen paita oli sen verran märkä, että sitä oli aina vaikea saada päältä.

Tässä onkin mielestäni se tapa, jolla hommaa olisi hyvä kehittää. Eli olisi ainakin ne kahdet treenit viikossa, joista toiset "yleiset" treenit olisivat kevyemmät aka nykyiset Jyväskylän maanantaitreenit ja toiset olisivat sitten tappeluintensiiviset hikitreenit aka entiset perjantaitreenit. Tällöin palvellaan kumpaakin ryhmää - ei peloteta aloittelijoita pois muuttamalla kevyet treenit liian raskaiksi ja toisaalta intensiivisempien treenien ystäville olisi myös hikitreenit, jossa revitellä enemmän.

Haaste tässä toki on se toinen treenivuoro, joka tuntuu olevan kiven alla. Artun hommaama hist.miek. sali oli positiivinen yllätys, joka ikävä kyllä loppui lyhyeen.

Aselaji vaikuttaa myös. Oman hikoiluni määrä on kasvanut 9000 prosenttia, kun vaihdoin kilven zweikkaan. Kilvellä on helpompi jäädä venailemaan paikkaa, pitkillä aseilla voi lähes kaikissa tilanteissa lähteä työstämään just niin rajusti kuin kunto sallii. Hiki pusertuu saman tien esiin. Ekstraterkkuja Soija-Foelle Oriveden treenileirillä

Matala intensiteetti tekee kyllä treeneistä helposti ankeita keskustelukerhoja. Kahdet eri temmon mahdollistavat treenit on tosi hyvä kompromissi.

Jos vastassa on aloittelija tai muu selvästi vähemmän kokenut, alennan yleensä omaa tempoani ja keskityn harjoittelemaan jotain tekniikkaa mahdollisimman puhtaasti. Molemmilla temmoilla on käyttötarkoituksensa.

Aselaji vaikuttaa myös. Oman hikoiluni määrä on kasvanut 9000 prosenttia, kun vaihdoin kilven zweikkaan. Kilvellä on helpompi jäädä venailemaan paikkaa, pitkillä aseilla voi lähes kaikissa tilanteissa lähteä työstämään just niin rajusti kuin kunto sallii. Hiki pusertuu saman tien esiin. Ekstraterkkuja Soija-Foelle Oriveden treenileirillä

Hyvä pointti muuten. Hilpareilla ja keihäillä varsinkin tulee tehtyä helposti tosi kovaa reeniä kun agressiivisuus tuo puhtaasti lisätehoa kun lisä paine ei lisää tappion uhkaa. Päin vastoin. Toisaalta pitkällä miekalla voi olla reeneissä irti varsinaisesta tilanteesta ja matsaaminen voi muuttua kevyemmäksikkin.

Otin pari viikkoa sitten sisätreeneissä sykemittarilla tuloksia ylös aina kuollessani ja respatessani (pelimuotona oli manala). Keskimäärin syke pysyi 140 ja 160 välillä. Tauoilla syke laski aina 100 asti ja korkeimmat mitatut tulokset olivat yli 170. Maksimisykkeeni on n. 188 ja leposyke n. 60. Treeneissä aseena toimi glaive.

Ne, joille sykkeet eivät sano mitään niin kyseessä on luku, joka kertoo sydämen lyönnit minuutissa. Ja näillä tuloksilla päästään samoihin lukuihin, kuin intensiivisessä maila- tai pallopelissä.

Tarkoitukseni on lainata parempi sykemittari, joka mittaa graafista aika-syke kuvaajaa ja tallentaa sen tietokoneelle. Kunhan saan sellaisen käsiini ja saan tiedot kerättyä ja analysoitua julkaisen tulokset foorumilla.

Pari äkkiseltään mieleentulevaa huomiota:

- Keskivertoboffotreenien intensiteettiä ei mitenkään vastaa keskiverto "vastaavien" treenien intensiteettiä; jokainen muu edes jollain tavalla verrattavissa oleva laji jota olen harrastanut, on intensiteetiltään selvästi perusboffotreenejä korkeammalla (rottingin matsitreenit, kalpamiekkailu, jalkapallo, sähly, sulkapallo, squash, tennis)

- Ainakin kalpamiekkailuun (joka on ehkä olennaisin ainakin edellämainituista) verrattuna löydän heti kaksi erillistä syytä:

1) Boffauksessa käytetään naurettavan vähän aktiivista jalkatyöskentelyä. Suurin osa kalvasta tulevasta intensiteetistä (sanoisin että 70-90%) tulee jalkatyöskentelystä. 10-20% kaikkein passiivisimmista kalpamiekkailijoista tekee saman verran jalkatyöskentelyä kuin 10-20% kaikkein aktiivisimmista boffaajista. Sotahuuto-kontekstissa tämä vertaus on turha maaston ja panssarin takia, mutta kyllä perus t-paita,shortsit&sisäpelikengät -treenauksessa pitäisi päästä parempaan ja jalkatyöskentelyyn keskittyä ihan eri tavalla kuin nykyään tehdään

2) Lajikulttuuri. Boffauksessa "herrasmiesasenne" on joiltain osin mielestäni viety liian pitkälle. On kuin lausumaton (ja kyllä monesti lausuttukin) sääntö, että tunnustetusti itseään huonompitasoista vastustajaa vastaan ei saa vetää täysillä. Onneksi liiga on viemässä poispäin tästä lajikulttuurisesta piirteestä. Tällä en tarkoita mitään epäherrasmiesmäistä täysillä lataamista, mutta niin kauan kun kisataan tasavertaisena samoista pisteistä, on vastustajaa epäkunnioittavaa olla ottamatta täysillä.

Nähdäkseni tähän vaikuttaa aika paljon myös se, että meillä ei ole erillistä juniori-seniori-veteraani tai naiset ja miehet jakoja missään kontekstissa. Jos olisi, kysymys siitä tuleeko aina vetää 100% itsestään ulos, olisi paljon yksiselitteisempi. En näkisi ollenkaan pahana, jos esim. johonkin liigan osakilpailuun otettaisiin joskus kokeiluluontoisesti erikseen naisten tai juniorien sarja yleisen sarjan lisäksi (esim. kaikkein suosituimmasta lajista kilpimiekasta). Tästä olisi muutamakin etu:
- Sellaisten jotka eivät yleensä sijoitu korkealle olisi huomattavasti suurempi mahdollisuus nyt sijoittua. 10 vuotta treenannutta veteraania ei voi mitenkään verrata juuri aloittaneeseen 15-vuotiaaseen.
- Tämä voisi motivoida enemmän kyseiseen ryhmään kuuluvia motivoitumaan ja uskaltamaan tulemaan
- Tämä loisi pohjaa selkeämmille pelisäännöille ja poistaisi moraalisen paheksunnan "täysillä vetämisestä" yleisessä sarjassa

Se mitä siis yritän tällä kalvan lajikulttuuriin viittaamisella sanoa on se, että siellä homma on mielestäni -"terveemmällä" pohjalla, mitä pidetään herrasmiesmäisyyteen - kalvassa on varsin ok ottaa seniori-ikäisenä miehenä täysillä selvästi vähemmän treenannutta, junioria tai naista vastaan ilman, että sitä pidetään epäkohteliaana. Kyllä sielläkin tunnetaan "liian kovaa pistämisen" tai satuttamaan tähtäävien pistojen antamisen käsite, mutta sitä ei suhteuteta ottelijaan, vaan törkeä käyttäytyminen on törkeää riippumatta vastustajasta. Näin pitäisi mielestäni olla meilläkin.

Varmasti paras ratkaisu olis juuri tuo pelisilmän käyttö niin treeneissä kuin turnauksissakin. Eli treenit ja tapahtumat käyttäjien mukaan. Kevyttä niille kenen liikuntakipinä on tuhottu jossain muualla ja intensiivistä sitten niille jotka kaipaa sykettä.

Meillä on ollut treenejä joissa samaan aikaan noin puolet boffaa coni säännöillä kevyesti ja puolet sitten vetää KATO:a hampaat irvessä ja nenä veressä. Hyvin toimii ja kaikki voittaa.

Pari vaparia harrastavaa kaveriani sanoi, että välillä on hyvä treenata selvästi "huonompien" kanssa jolloin voi kokeilla / harjoitella niitä vaikeampia tekniikoita (saa vähän onnistumisen kokemuksia itselle). Tässäkin tietysti se pelisilmä mukana, otetaan Liinu 45kg kanssa vähän kevyemmin ja hakataan sitten Pasi 90kg judo-mies hopeiseksi.

Olisi todella hienoa, jos meidän laji olisi nyky-yhteiskunnassa se ”järjen ääni” lajina joka hyväksyy kaikki ja tuo silti jokaiselle jotakin. Nyky-yhteiskunta kun tuntuu aina menevän heikoimman mukaan ja yksilö tulee jostain syystä ennen yhteisöä? Tosin monissa lajeissa jo ihan lapsi tasolta asti kova ja kylmä meininki, jos et pärjää se on ulos tai sitten saat osallistua vain treeneihin, mut et kisoihin? En tarkoita tällä sitä, että kisoissa pitäisi ottaa kevyemmin vaan hyväksyä kaikki mukaan ja räätälöidä tarvittaessa toimintaa tilanteen mukaan, esim. niin kuin Juhani ehdotti eri sarjoja tai treenejä missä on kaksi eri intensiivialueen rastia.

Täytyy lopuksi sanoa, että kyllä minuakin ärsyttää kun moni pitää lajiamme niin pehmona ja kevyenä tai larppauksena varsinkin ulkopuolella. Onneksi näin vanhemmiten olen pystynyt noudattamaan Maasotakoulun ohjetta kaupungilla käymisestä sotilasasussa: ”Älä piittaa sivullisten huomautuksista vaan järkähdytä heidän maailmaansa piittaamattomuudellasi”. Olenkin lähi aikoina pyytänyt ihmisiä aina mukaan kokeilemaan jolloin on tullut hiljaista tai kokeilun jälkeen ihmetystä, että olipa se rankkaa ja hienoa.

Kiva nähdä muuten välillä keskustelu missä on rationaalisuutta ja kaikki on suht samaa mieltä. Oispa jo Noxbo niin päästäis halaa.

Meillä on ollut treenejä joissa samaan aikaan noin puolet boffaa coni säännöillä kevyesti ja puolet sitten vetää KATO:a hampaat irvessä ja nenä veressä. Hyvin toimii ja kaikki voittaa.

Aika mielenkiinotne vertaus. En oo nyt parii vuotee konissa käyny mutta siellä o ollu aika mieletö temo yleensä. En usko että tempoon itse laji sääntöineen on se merkittävin tekiä.

En varsinaisesti pidä boffausta mitenkään kevyenä lajina, mutta jos pitäisin niin yksi osatekijä olisi se, että kuolema tulee niin nopeasti (ainakin mulle ) ja se tuo automaattisesti tauon parinkymmenen sekunnin väännön jälkeen. Sitten taas odotellaan kun se viimeinenkin sankari on joukolla hakattu. Esim. jalkapallossa näitä vastaavia tilanteita (maalinteko, sivuraja yms.) tulee harvemmin ja sen takia saa vääntää yhteen putkeen aika kauan. Tämä on yksi syy miksi haarniskassa kannattaa treenata: saa pidemmän yhtenäisen action-puuskan. Ja sen kun vielä vetäsee keihäällä niin avot.

Well mitäpä tähän nyt sanois. Poffaus ei mielestäni oo mikään kauheen kevyt harrastus. Panssarilla tai ilman. Kaikki riippuu itsellä ainakin päivästä kuinka hyvin pystyy vetämää.

Mielestäni panssareissa boffaus on kevyempää. Nopea kuolema kun johtaa juoksuun respalle ja juoksuun sieltä takaisin. Panssareissa pysyy pidempään hengissä, eikä tarvitse liikkua niin paljoa.

Jkylän maanantaitreenit on mielestäni hyvin mukavuudenhaluiset treenit. Tälle on monta syytä, joista suurin osa onkin jo edellä mainittu.
Näissä treeneissä et juurikaan kehity fyysisesti, koska se vaatii rankempaa treeniä. Mielestäni ei voida edes puhua urheilusta, jos treeneissä ei edes tähdätä fysiikan kehittämiseen.

Olen peltsin ja sampon kanssa aivan samaa mieltä siitä, että pitäisi olla myös kehittävät lajitreenit, joihin ei vain mennä "pitämään hauskaa jne."
Rivimättöhän on suoraan passiivisempaa; kun et voi keskittyä pelkästään omaan tekemiseen, vaan painopiste siirtyy pelkästä ottelemisesta tilanteen lukemiseen ja rivin kanssa liikkumiseen. Aina pitää varoa, ettei vastustajan vieruskaveri pääse rankaisemaan lyöntisi jälkeen jne.

Tämän takia olen kovasti halunnut Jyväskylään toisia treenejä, joissa keskityttäisiin enemmän matsiharjoitteluun, 1v1, tekniikkatoistoihin ja fyysiseen haasteeseen. Nuo 1v1 treenit saatiinkin pyörimään syksyllä joksikin aikaa, mutta sitten menetettiin sali remontin vuoksi
Tuolloin huomasi kuinka boffaus rupeaa tuntumaan "oikeasti" urheilulta, kun ottelee sen 20min putkeen taitavaa vastustajaa vastaan. Ero maanantaitreeniemme joukkue/rivimätön fyysiseen tehokkuuteen on valtava.

Tällä hetkellä laji ei itsessään tarjoa treeneissään intensiivistä fysiikkatreeniä (jotenkin lajihenkisenä toteutettuna). Kaikki tällainen rajoille vievä ja kehittävä treenaus on ulkoistettu muille lajeille ja vapaa-ajalle.

Hyvä keskustelunaloitus!

Seuraa vatvomista.

Itse koen että bofferointi on aika raskas laji jossa tehdään asioita tavalla jota arjessa ei joudu kohtaamaan. Erityisesti haarniskamatsaus on todella kuluttavaa hommaa. Nuo Pahistontun mainitsemat sykkeet vastaavat omia kokeilujani. Taistelutilanteessa painelen 160-180 -sykkeellä mikä tarkoittaa että maitohappoja ei tarvitse kovin pitkään hakea. Mielestäni lajiin kuuluu rasittavuus ja siihen on treenattava. Tämän lisäksi lajiin kuuluu paljon muuta jonka oppimista rasitas taas voi estää.

Suurin osa harrastajakunnasta ehtii treenaamaan boffausta todella vähän aikaa. Minusta nuo harvat tunnit kannattaa käyttää siihen että kehitetään niitä osa-alueita joita ihmisille ei voida antaa muualla tehtäväksi. Tekniikkaa ja ryhmätoimintaa ei voi oppia muualla mutta lenkille ja puntille jokainen voi mennä itsekseenkin. Suurimman osan ajasta kannattaisi siis panostaa siihen että ajatuksella opitaan tekemään matsaamista yhdessä ja yksilönä paremmin. Kunnon muodostamaa tukijalkaa voi rakentaa sitten omalla ajallaankin.

Tällä en tarkoita ettei matsatessa pitäisi ottaa tosissaan! Jos ei treeneissä joudu katsomaan mihin oma paras riittää ja mihin ei saa irti muuallakaan. On myös hyödyllistä aina silloin tällöin treeneissä vetää väki aivan piippuun ja laittaa heidät tarkkailemaan mitä heidän matsaamiselleen tapahtuu kun ajatus ja kunto alkavat pettää. Omat virheet ja tekniikan huonous korostuvat noissa tilanteissa. Mutta tämän piiputtamisen pitäisi olla tarkoituksellista ja siitä pitäisi oppia asioita. Pelkkä kunto lopussa juokseminen ei opeta mitään sen paremmin, pahimmillaan siinä muodostaa huonoja tapoja jos niitä ei ehdi missään vaiheessa rakentaa tolkullisessa tilassa.

On hyvä muistaa että suuri osa harrastajakunnasta ei ole teräksisessä kunnossa. Jos kovakuntoiset konkarit juoksuttavat aloittelijat solmuun itse hädin tuskin hengästyen eivät aloittelijat tule oppimaan enää mitään väsymykseltään saatikka antamaan sitä vastusta mitä täydessä vedossa antaisivat. Pahimmillaan tämä tuntuu urheilulta sillä väärällä, nöyryyttävällä, tavalla ja katkottaa aloittelijoita.

Pidempään harjoitelleelle kunto lopussa turpaan ottaminen sen sijaan on todella opettava kokemus. Siitä on hyvä sisuuntua tekemään paremmin ja enemmän jotta seuraava kerta menisi paremmin.

Kaksipiippuinen juttu. Jään miettimään asiaa.

Kyllä meidän kesätreenit on huomattavasti rankempia ollu omasta mielestä kuin esimerkiksi florettitreenit, joissa tuli käytyä. Suurin piirtein samaa luokkaa tulee oltua paskana kuin aikoinaan, kun jonkin verran tuli huvin vuoksi sählyä pelailtua. Seuraavana aamuna ainakin jonkin verran lihaksiin ottaa.

Me ollaan yleensä aloitettu kevyesti dueleilla ja kiihdytetty tahtia siirtymällä joukkomättöihin, joissa joutuu juoksentelemaan jo jonkin verran. Jossain vaiheessa vedetään panssarit päälle ja treenien lopuksi vedetään manalaa sen verran kauan, ettei kukaan enää jaksa. Juomataukoja kyllä pidetään tarpeen ja auringon mukaan. Varsinkin haarniskan kanssa treenaaminen vetää piippuun. Kesäpäivänä kunnon haarniskan kanssa voi vetää itsensä aivan kanveesiin ja sydämen hakkaamaan tuhottomasti. Oon useasti sanonu porukalle, että jos boffotreeneissä ei saa itteänsä väsytettyä, ei oo tapellu tosissaan.

toi mainittu jalka juttu on myös ehkä tärkein tekniikka. Itse ainakin nousin leveliltä 3 yhdessä kesässä levelille 8 kun opin käyttämään jalkojani.

Suosittelen kahdenaseentekniikkaa kaikille jotka haluavat lisätä intensiteettiä, kehittää nopeuttaan ja etenkin jalkatyöskentelyä. Et voi enää luottaa varsiaseen etäisyysylivoimaan, etkä kilven suojaavaan pinta-alaan; pakko olla vain tarkempi ja nopeampi. Usein myös aggressiivisempi.

Muistan kerran kun minut laitettiin esittämään lajia ensikertalaiselle ottamalla yhteen 1k-duelissa. Mainittakoon vielä että kaveri oli nähdäkseni minua vanhempi ja pidempi nuorimies ja niinpä pistin menemään ihan innokkaasti. Kolmen-neljän puhtaan pisteen jälkeen hänen nimeltä mainitsematon harrastaja kaverinsa huusi että "anna, Ami, kaverille edes onnistumisen elämys." Olisiko minun pitänyt nyt sitten mätätä puolella teholla ja kenties antaa jannun myös voittaa, vai oliko antamani realistinen kuva harrastajatasosta puolusteltavissa? //Ei ole muuten enää vissiin uskaltanut tulla kokeilemaan..

Hieno ja tärkeä aihe.. (..alla hieman lisäiltynä joitain jo aiheesta aimmin itselleni eri yhteyteen kirjoittamiani huomioita..)

Henk. koht. ns. yleisharjoituksissa toimintakulttuurin tulisi olla sellainen josta mahdollisimman moni löytää kiinnekohtia ja johon kokee voivansa osallistua. Mikäli näissä ryhdytään ottelemaan lajityypillisesti "tosissaan", olettean silti kaikkein perustavammat rajaukset (kuten,.. niskaan ei lyödä ei-kontakti tilanteessa), niin lajikulttuuri - yleisharjoitusten mielessä - romahtaa. Jo lähtökohdaltaan skitsofreeninen tilanne, jossa jo jonkin aikaa mukana olleet ja virkeämpi aines ovat alati yhteisesti (joukko-otteluissa) mukana, johtaa omituiseen tilanteeseen "tosissaan ottelemisen" konseptin kannalta. Kuinka eri ikäiset, erilaisilla fyysisillä valmiuksilla jne voivat olla samalla viivalla, ainakaan "raskaisiin otteluiihin" nähden? (vr. otsikon >keveys>) Näissä (oletuksellisesti) yhtähyvistä, viimekädessä voittaa se kumpi voi tuottaa enemmän voimaa, kumman kroppa kestää paremmin ja kumman päätä ei kylmää vaikka vastustaja käyttäisikin oikeaan vahingoittumiseen helposti riittävää voimaa. (tyypillisesti tämän kolmannen hävinnyt tai jo lähtökohdiltaan luovuttanut varmistelee enemmän ettei oikeasti loukkaannu ja ottelee vähemmän. Hän ei myöskään pyri nostamaan intensiteettiä, sillä tietää rangaistuksen omaisen voiman seuraavan sitä varmemmin.)

Toisaalta voi erottaa osittain päättömän hyvin intensiivisen toiminnan ja liikekäsityksen kannalta, teknisesti, taktisesti, henkisesti tms. jollain tavoin harkitun tai perustellun toiminnan. Kummassakin vaaran merkit ovat usein nähtävissä, ja on vain ajan kysymys milloin tapahtuu jotain.

Toinen kysymys on, jos sulkeistetaan koko laji/toimintakulttuuri ja muu, tarkastella miten puhtaasti itse opit intensiivisemmällä ja läsnäololtaan vaativammalla toiminnalla. No, periaatteessa opit enemmän, jos vain jaksaa miettiä mitä nyt tapahtui. (nimittäin, tämä "voitetaan hinnalla millä hyvänsä" orientaatio voi yhtäläisesti opettaa kehnoa tekniikkaa, taktiikkaa ja niin edelleen)

Viiden alueen jako:

O. Kontrolliton miettimätön toiminta tai full contact
Luonnehdinta: Säännelty tappelu (esim. saat lyödä kilvellä, mutta
tuskin suoraan tavalla jossa ambulanssi olisi fifty/fifty matkalla
paikalle, vaan horjuttamisen ja shokki, vr. paini ja lukot)

I. Kontrolliton mietitty toiminta, sääntöjen seuraamisen
mahdollistamaton intensiteetti ja halu voittaa
sääntöteknisenä puolelleen tulkintana.
(kommentti: usein tiukoissa matseissa
näkyy mihin näistä ratkeaa, toisen jäädessä
keskialueelle ja toisen soveltaessa ylätason
kautta.)
- esim. jousta lyödään aina suoraan ja
eleillä kyselemättä mahd. tehokkaasti.
- ns. voitetussa tilanteessa, lyödään lopetus
mahd. suoraan linjaan läpi, käytetään juuri
tippunutta hetkellisenä ”kävelevänä suojana.”
Jos ja kun:
Jos kaikille pelin henki on selvä, välitön loukkaantuminen
hyväksytään intensiteettiin kuuluvana, ellei ole suojautunut.
Silti kaikkein
=> Luonnehdinta: kamppaileminen
=> riski aivoille / nivelille: lyödään myös suoraan päähän
ja niveliin aivo tai polvivammaan riittävällä voimalla.

II. Sääntäjen seuraamisen mahdollistava
intensiteetti, tilanteen ja tapahtumakehyksen
mukaan kontrolloitu toiminta.

- esim. jouselle annetaan kohtelias mahdollisuus
antautua, lyödään vasta jos ei tartu tähän.
=> Luonnehdinta: otteleminen
Riski aivoille: käytetään vammaan riittävää voimaa lähinnä
vain jos tilanteessa perusteltu syy olettaa ettei osuma kohdistu
päähän tai (lakipisteeltään läpi) niveliin.

III. Täydellinen hallinta, selkeät
tilanteet ja osuman sympolisuus.
- esim. jousenkäyttäjää, aina vain
asetetaan, vaikka hitaampaa ja tehottomampaa.
Jos ja kun
- Tutustutaan lajiin tai johonkin tekniikka, taktiikka jne.
sommitelmaan miettien puhtaasti mahdollisuuksia ja
koregografiaa.
- Lajiin satunnaisesti tutustuttaessa, ilman ottelullisia
päämääriä.
Luonnehdinta: liikunnallinen yhteistyö miekkailu

IV. Rituaalinen, harmoninen tai puhtaan mimeettinen
Luonnehdinta: Henkinen, meditatiivinen ja visuaalinen perinne miekkailu
- puhdas koreografia (taiji, teatterimiekkailu, formi-kehittely)
tai yhteystyö otteleminen ilman kilpailua.

=> aste-erot näiden välillä ovat liukuvia, ja sekalaisia.
(esim. liikkuu full contact tyyliin (0), lyö hallinnassa ottelevasti)

=> luokitteluissa ”lyöminen” on vain esimerkki, kuvaa yhtälailla torjuntaa,
käsien liikettä kuin liikkumistakin yleensä. Kysymys on klassisesti; kuinka
paljon siirrät tehokkaamman (kontrolloimattomamman) toiminnan riskejä
vastustajallesi, ja lajikulttuurille. (monille kohtuuttomat osumat ovat hyvä
peruste lopettaa, ainakin alussa, ja olen siitä samaa mieltä. Ellei
lajikulttuuri ole järkevä, ehkä se ei ole ns. järkevää ihmistä varten, hullut erikseen.)

→ videoilla huomaa kuinka I. hengessä – eivät jätä osumia
huomaamatta - vaan ottavat niitä vastaan ilman ilmeisesti minkäänlaista
tietoisuutta noista osumista, intensiteettinsä vuoksi, kun taas II. hengessä
otteleva myöhemmin laskee hyvin samantapaisen tilanteen osumaksi
(Ratkaisee otteluita jo yksinään, mietittävää: nykyisten sääntöjen
kannalta: pitäisiko tehosta ja intensiteetista karsia sääntöjen
hyväksi yleensä: onko kamppailu meininki tärkeämpää kuin osumien
huomaaminen, pitäisikö edes näin >pienehköjä> osumia laskea, joihin ei
luontaisesti reagoi? Tietenkin tämä vaihtelee ihmisestä toiseen.. sca:n
”päätä ite” linja ei liene tosin sattumaa..)

Mahdollisuuksia:
I. määrätään taito, kontrolli ja lajikulttuurin ymmärrys kriteerejä
osallistumiseen. (miltei mahdotonta huomioiden lajin luonteen)
II. Lisätään perussuojia, koko pään suojaavat kypärät, joissa massaa
estää muiden kuin poikkeuksellisen hillittömällä voimalla lakipisteeltään
läpi lyötyjen iskujen vauriot. Lisäksi rannesuojia, polvisuojia ja jonkinlainen
kaulasuoja(kurkku),sekä munuaissuoja.
III. Pyritään lajikulttuurisesti keskittymään keskimäärin ylemmän jaottelun
II ja III aluille, joihin nähden 0, I ja IV kattavat alat olisivat aina jotenkin
perusteltuja poikkeuksia. Perus ottelun, jossa kummatkin ovat tietoisia
tilanteesta tulisi sujua II hengessä, kun taas esim. selkään pääseminen ja
yllättävät tilanteet III hengessä.
IV. Kehitetään turvallisempia astaloita, tai valvotaan optimoitujen ja
vaarallisempien käyttöä. (jo nyt on tiedossa, että samantapainen osuma
eri astaloilla lyötynä vaikuttaa ratkaisevasti lopputulokseen.) Ongelma;
usein asiat kasaantuvat: kamppailu henkisimmät tekevät kovimmat ja
optimoiduimmat astalot, lyövät kovimpaa seurauksista välittämättä,
joten mihin ja miten puuttua?

=> toisten henkinen kunnioittaminen, lähtökohdiltaan tietoinen toiminta,
olipa loppupäätelmä mikä nyt vain ja päätökset lajikulttuurisella tasolla,
ilman että jokainen neuvottelee itselleen omat ehtonsa. Ilman suojia aina
II. tasoisuus, hyvillä suojilla tai erityissopimuksella I., poikkeustapauksissa
erityissopimuksella (vr. virossa jokaiselta erikseen kysyttiin haluatko
osallistua ”Full contact” otteluun näillä ehdoilla ja tiedostat riskit.), III.
aloittelijoiden kanssa ja harjoiteltaessa, lopulta IV. lajin hienosyisiä
teknisiä, taktisia jne. vaihtoehtoja miettiessä.

Nöhvöyden uhallakin, en ole henk. koht. valmis liikkumaan vastustajan
vahingoittamiseen riittävän intensiteetin alueella, kuin sovituissa poikkeus
tapauksissa. (ja jälleen, kysymys ei ole niinkään ”tietoisen
vahingoittamisen” valinnasta suoraan, vaan nimenomaan intensiteetin,
kontrollin ja hallinnan tasoista, jotka sitten tuottavat tilastollisen varmasti
nämä ns. vahingot.). Siksi vastustan jalojen kilpailujen muuttamista
kamppailuksi tai tappeluksi. (ellei näille luoda omia ryhmiään joissa kaikki
ymmärtävät ja hyväksyvät pelin hengen.)

Tiivistelmä, mahdollisuuksien mukaan tietoisen kontrolloitu toiminta
suhteutettuna vastustajaan, kuitenkin aina aivo tai nivelvammaan riittävää
voimaa välttäen, on miekkailullisen horisontin, sääntöjen seuraamisen ja
yleisen lajikulttuurin kannalta perustellumpaa kuin vaihtoehdot, jotka
johtavat edellisten kannalta helposti epätasapainoon.

Edit. En usko tämän tason kysymysten ratkaisuun ennen miekkailullisen, pedagogisen ja ryhmä(harjoitukset)toiminnallisen organisoimisen valtakunnallista pohjaa ja ohjeistusta. Tämä taas edellyttäisi aluksi, rajatun joukon, koordinoitua harjoitusten rakenne elementtien ja ulottovuuksien tarkastelua. (tietenkin liikuntapedagogiikkaan/psykologiaan jne. ja ohjaukseen palaten, sekä miekkailun muodollisen opetuksen suhteen eri miekkailun muotojen puoleen kääntyen, ja näiden vertaaminen vallitsevin käytänteisiin.) Toinen vaihtoehto olisi, jos hakisimme valtiolta rahaa, niin että eri henkilöt voisivat osapäiväisesti rakentaa tätä kokonaisuutta - pohja aineistoa käytettäväksi paikallisissa harjoituksissa ympäri suomea - sekä mahdollisesti järjestää joitain leirejä harjoitusten ohjaamisesta tai miekkailun opettamisesta yleensä.

Alla voimme todeta, mm. suomen saappaanheittoliiton (liittyi todennäköisesti näihin ns. saappaan heiton maailmanmestaruuskisoihin) saaneen 7000 euroa, kendokin sai 8000 euroa, ja wikipedian mukaan: "Suomessa oli vuoden 2009 lopussa yli 1000 kendōn harjoittajaa ja yhteensä 23 kendō-seuraa 20. paikkakunnalla" Paljonkohan meillä on toimijoita? Mistään mitään tietämättä, luulisi että meillä olisi mahdollisuuksia johonkin samankaltaiseen. (myös ennenkaikkea sen selvittäminen, kuinka monin paikoin on jo nyt lasten ja nuorten toimintaa)

http://www.minedu.fi/export/sites/defau ... ot2011.pdf

Summa summarum, uskon että toimintakulttuuri tasolla parannusta voi muodostua (harjoitusten "raskauden" - "keveyden" - mitä kulloinkin tarkoittaakin - tietoinen säätely) ratkaisevasti vain kuvatun kaltaisesti. (joko hiljalleen vapaaehtoisten muokkaamana tai sitten vaihtelevien henkilöiden - edellyttäen valtakunnallista tukea - osapäivä palkattuina tekemänä.)

- edellä kuvattu käsittelisi ja rakentaisi lajia urheiluna, sen sijaan jos
itseymmärrys on vallitsevasti liikunnallisen hötsätoiminnan puolella,
noin keskimäärin, niin edellä kuvattu ei ole perusteltua. Henk. koht. painotukseni
tässä ovat miekkailullisen ymmärryksen kehittämisessä ja rakenteellisen turvallisuuden
parantamisessa, joskus on hyistä katsoa kun liikutaan urheilullisesti mutta
selkeästi höntsä asenteella vailla vastuuta toimistaan, parempi olisi edes
höntsä liikkuminen urheilullisella vastuulla, mutta paras miekkailullisen horisontin
sisällä urheilullinen ja tietoisen vastuullinen toiminta. Kysymys
nimenomaan kuuluu, miten voidaan luoda lajikulttuurisella tasolla
edellytyksiä tähän?