Sotahuuto

Eli eri vaihtoehtoja ongelman (yksijalkaisuuden) ratkaisemiseksi on:

1) Jalkansa menettänyt soturi joutuu olemaan polvillaan.

2) Jalkansa menettänyt soturi ei saa juosta.

3) Jalkaa ei menetetä. (FaBasääntö)

4) Jalkansa menettänyt soturi ei saa siirtää kuollutta jalkaa elävän eteen, ja toisen jalan on aina kosketettava maata.

5) Päätetään ettei se ole ongelma, eikä muuteta sääntöjä.


Keskustelkaa, tuokaa lisää ratkaisuja ja miettikää mikä on paras. Jossain vaiheessa voisi myös lisätä äänestyksen tähän. Vaikuttakaa.

Minusta 99% tilanteista joissa kuollut menee polvelle ovat täysin turhia, he voisivat täysin hyvin siirtyä sivuun. Kannattaisin jopa että tämä polvistumiskäytäntö poistettaisiin kokonaan.

No, mä taasen oon sitä mieltä että 99% tilanteista, joissa jalkaosuman saanut alkaa pomppimaan yhdellä jalalla, on turhia, he voisivat täysin siirtyä taistelemaan polviltaan. Mutta oon samaa mieltä, jotain tuolle jalkaosuma säännölle joka tapauksessa pitäisi tehdä.

Saloneju on asian ytimessä. Tiukassa taistelussa tehokkainta on nimenomaan olla polvella, eritoten pitkien aseiden kanssa. Hyppimissääntö on hölmö ja lajia ulkopuolisille esiteltäessä yksi noloimmista

Siitä olen samaa mieltä että yhdellä jalalla hyppiminen ei ole lajin kannalta niin hieno juttu. Vie kyllä paljon tehoja varsiaseilta jos jalkavahinko poistetaan.

Kuolleet vain pois polviltaan ja sivulle.

Koska keskustelu alkoi mennä sivupuoluille, jaoin aiheen omaksi ketjukseen, niin voidaan hyvillä mielin jatkaa asiasta keskustelua.

Itse olen taas vahvasti sen koulukunnan kannattaja, että jos tilanne on kaoottinen (ollaan esim jäämässä jyrän alle), menen kuolleena välittömästi polvilleni ja merkki korkealle ylös. Samalla sitten vilkuilee ympärilleen järkevimmän reitin ulos mähinästä ja toteuttaa suunnitelman heti kun tilanne on tarpeeksi järkevä siihen. Olen tällä taktiikalla välttynyt 98%:sti ylimääräisiltä lyönneiltä kuoleman jälkeen.

Monasti ihmiset valittelevat kuoleman jälkeen tulleita osumia ja toisaalta jos suoraan lähtee aina pahimman mähinän keskeltä vaeltamaan sivulle, joutuu kävelemään varsiasetaistelun läpi, joka yleensäottaen ei ole kenenkään kannalta kohteliasta toimintaa.

Toki jos ei pois pääse, niin merkki päälle ja mahdollisimman pieneksi. Mutta monet uskovat polvilleen/kyykkynmenon olevan yhtä kuin merkki, mikä ei ole totta. Jos se heppu siellä maassa tuijottaa sua ase kädessä ikävän näköisesti, se varmaan myös lyö sinua. Jos sillä on miekka väärinpäin/terästä kiinni kädessä ja se anoo silmillään ettet löisi häntä, hän on varmaan kuollut.

Sitten kun voi niin kokonaan pois taistelualueelta.

Mun mielestä yksijalkaisuuden pahimpia ongelmia on se, että polvistuneet elossa olijat yhtäkkiä pomppivatkin yhdellä jalalla jonkun selkään. Eli kentällä polvillaan olijat sekoittuvat polvillaan oleviin kuolleisiin ja sitten ihmetellään et mistäs tuo yksijalkainen backstabbaaja oikein ilmestyi. Ja näyttäähän se pomppiminen ihan naurettavalta. Imho helpoimmalla pääsis ku muuttais sääntöjä niin, että jalkaosumasta pitää aina siirtyä polvelle ja yhdellä jalalla ei pompita.

Falcata kirjoitti:Imho helpoimmalla pääsis ku muuttais sääntöjä niin, että jalkaosumasta pitää aina siirtyä polvelle ja yhdellä jalalla ei pompita.

Tulee jo nyt kyynel silmäkulmaan kun miettii hyvin yksinäistä polvillaan taistelevaa boffaajaa, kun itse taistelu on siirtynyt sadan metrin päähän.

Muoks: Kuolleena boffaajana taas yleensä lähden vain siihen suuntaan missä on rauhallisempaa, vaikka reippaalla hölkällä, niin hyvin pääsee pois. Ylimääräisiä osumia ei tule. Ehkä olen vain ollut onnekas että en ole koskaan joutunut täysin saarretuksi.

Mä tykkäsin FaBan mallista jossa jalkaa saa edelleen käyttää normaalisti sen ekan osuman jälkeen, ja toinen raajaosuma sitten poistaa taistelijan lopullisesti pelistä.

Joensuu kirjoitti:Mä tykkäsin FaBan mallista jossa jalkaa saa edelleen käyttää normaalisti sen ekan osuman jälkeen, ja toinen raajaosuma sitten poistaa taistelijan lopullisesti pelistä.

jooo hyvä sääntö mutta usea tekniikka kärsii siitä

Par kirjoitti:

Falcata kirjoitti:Imho helpoimmalla pääsis ku muuttais sääntöjä niin, että jalkaosumasta pitää aina siirtyä polvelle ja yhdellä jalalla ei pompita.

Tulee jo nyt kyynel silmäkulmaan kun miettii hyvin yksinäistä polvillaan taistelevaa boffaajaa, kun itse taistelu on siirtynyt sadan metrin päähän.

No en nyt tiedä kenen etu se loppupeleissä on vaikka se yksi kaveri pomppisikin yhdellä jalalla sen seuraavat sata metriä?

Mäkin tykkäsin siitä Faban mallista, sillä skirmaajalle ei mikään oo niin rasittavaa ku jalan menettäminen. Nykyisellään Sotahuudossa skirmaajaa kannattaa tähdätä jalkaan (sillä oletuksella että se on siinä tilanteessa helpompaa kuin päähän osuminen / pää on panssaroitu) jotta näiltä saa liikkeen tuoman edun pois. Jos ensimmäinen raajaosuma on ns. merkityksetön niin useimmissa tilanteissa on fiksumpaa koittaa hakea suoraan sitä pääosumaa, varsinkin jos jaloissa on minkäänlaista panssaria. Siitä en sitten osaa sanoa onko tämä hyvä vai huono juttu. En kuitenkaan lähtis kylmiltään sulkemaan tuota Faban käyttämää mallia pois laskuista, vaikka siihen näin lähtökohtaisesti suhtaudunkin varauksella.

Falcata kirjoitti: No en nyt tiedä kenen etu se loppupeleissä on vaikka se yksi kaveri pomppisikin yhdellä jalalla sen seuraavat sata metriä?

Sen kaverin tietty. Tulee myös mieleen että jos on oikein intensiivisessä tilanteessa, niin voi hatuttaa jäädä parin metrin päähän joistakin oikein hyvistä selkälyönneistä.

Par kirjoitti:

Falcata kirjoitti: No en nyt tiedä kenen etu se loppupeleissä on vaikka se yksi kaveri pomppisikin yhdellä jalalla sen seuraavat sata metriä?

Sen kaverin tietty. Tulee myös mieleen että jos on oikein intensiivisessä tilanteessa, niin voi hatuttaa jäädä parin metrin päähän joistakin oikein hyvistä selkälyönneistä.

Kyllähän se tietty ketuttaa, mut yleisesti ottaen yhdellä jalalla sun hyötys on joko olla kilven kanssa rivin jatkeena tai sitten koittaa pomppia ne pari selkälyöntiä. Itse olen ihan valmis vaihtamaan yhden jalan sankaroinnit siihen että saadaan yksijalkaisuus poistettua.

Silloin pitää myöskin tehdä hyvin selväksi, että kuolleena turhaan kyykyssä olemista katsotaan pahalla ettei elävät sekoitu kuolleisiin. Ja muistetaan kanssa ilmoittaa olevansa hengissä, jos joku tuntuu luulevan sinua kuolleeksi.

Herrasmiesmäisyyttä.

Itse olen ilmeisesti kahden vastarannan kiiski, koska minusta faba-käytäntö tuntui liian anteeksiantavalta, mutta toisaalta myös sohun kinkkaus on hölmön näköistä kuten jo todettua. Minulla on pyörinyt mielessä sellainen tietynlainen kultaisen keskitien vaihtoehto: raajan (jalan) menettämisestä aiheutuisi kinkkauksen tilalta se, että taistelija ei saisi enää juosta vaan hänen pitäisi kävellä. Tässä tietenkin ongelmallista on se rajanveto juoksemisen ja kävelyn välille, mutta minusta siinä voisi sääntöteknisesti käyttää esim kilpakävelystä tuttua määritelmää: toisen jalan on jatkuvasti koskettava maata (lähtökohtaisesti herrasmieslajissa kuitenkin pitäisi jo perstuntumalta ymmärtää ero kävelyn ja juoksun väliltä - mutta sääntömääritelmä kuitenkin tarvitaan). Tällöin jalkaosuma ei jäisi "hyödyttömäksi", vaan sillä olisi oikeita seurauksia ja rajotteita, mutta kuitenkin siten, ettei raajan menettänyt joudu muljauttamaan nilkkaansa kinkatessaan metsässä.

EDIT: Siirsin nämä ensimmäiseen viestiin.

Käveleminen kuulostaa hyvältä. Voi olla että ihmiset eivät tätä ihan täysillä noudattaisi, tai ehkä noudattaisivatkin, mutta yhdelläkin jalalla tulee välillä otettua tukea kun ruumista ja asetta heilutellessa painopiste muuttuu.

On tuo kävely parempi vaihtoehto sille ettei ekalla jalkaosumalla olisi vaikutusta ollenkaan. Pitäisi jossain välissä testailla tuotakin.

Eikös kahden jalan menettäminen muutettu kuolemaksi juuri sen takia, että polvillaan taisteliat eivät tilanteen jälkeen enää päässeet mukaan rähinään? Tai oli ainakin yksi argumentti silloin.

Mää oon miettiny sellasta että sitä kuollutta jalkaa ei enään saisi asettaa elävän eteen. Rajoittaisi liikkumista paljon mutta ei tulisi hölmön näköstä pomppimista. Selkeempi raja ku kävely mun mielestä.

Peltokorppi kirjoitti:Mää oon miettiny sellasta että sitä kuollutta jalkaa ei enään saisi asettaa elävän eteen. Rajoittaisi liikkumista paljon mutta ei tulisi hölmön näköstä pomppimista. Selkeempi raja ku kävely mun mielestä.

Lisäksi toinen jalka koko ajan maassa. Aika loikkimista olisi muutoin eteneminen.

Peltokorppi kirjoitti:Mää oon miettiny sellasta että sitä kuollutta jalkaa ei enään saisi asettaa elävän eteen. Rajoittaisi liikkumista paljon mutta ei tulisi hölmön näköstä pomppimista. Selkeempi raja ku kävely mun mielestä.

Yllättävän nopeaa noinkin liikkuminen olisi, esimerkiksi säilämiekkailussa ei saa ottaa ristiaskelia eteenpäin, mutta aika nopeasti siinä liikutaan silti. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen juttu tuo voisi silti olla. Keihäsmiehenä juurikin jalkaan pistäessä toivoo, että se liikkuminen hidastuisi, muulla ei ole niin kauheasti väliä. Näkisin tuon (ja nykyistenkin) jalkaosumien pahimpana ongelmana osumien rekisteröimisen viiveen, jonka takia monet ottaisivat vielä sen viimeisen ristiaskeleen jo kuolleella jalalla ja sitten korjaisivat sen vielä ottamalla toisen ristiaskeleen liikkuen samalla useita metrejä täyttä vauhtia. Sama ongelma on tosin nykyisessäkin systeemissä. Pelkkä "kävely" ei kuitenkaan toimi selkeänä rajana, sillä kaikilla olisi sitten oma määritelmänsä kävelynopeudesta. Kenties tuota sääntöehdotusta voisi selkiyttää sillä, että jalan menettäneen henkilön pitäisi pysähtyä paikoilleen raajan menetyksen jälkeen, minkä jälkeen hän voisi alkaa liikkumaan ottamatta ristiaskelia. Sillä lailla sohussakin näkisi selkeämmin, koska se jalka meni, kun kohteen pitäisi pysähtyä. Samalla pääsisi eroon "meni jalka ryntään vielä 3s ajan ennen kuin huomaan ja vien pari mukanani"-ilmiöstä.

Itse olen aina pitänyt "kuolleen" jalan maassa tukena, laittamatta sille painoa, ja raahannut sitä perässä loikkiessani ehjällä etiäpäin. Ei ole kaatumisen pelkoa, ja vauhti ja ketteryys ovat ihan samaa luokkaa kuin jos se olisi ilmassa. Ehkä vähän hitaampikin, kun perässä laahaava jalka hankaa tannerta.

Eipä ole tullut sanomista tähän mennessä sohussa saatika muuallakaan.


En tiedä mitenkä paljon polvivammaiset arvostaa polvella taistelemista, eikä meitä kaikkia ole siunattu tasapainolla loikkia kuin aropupu pitkin maastoa yhdellä jalalla. Mitä jalattomana kentältä poistumiseen tulee, niin periaatteessahan se tekisi jaloista osan torsoa/päätä, kun yksi osuma sinne on riittävä poistamaan pelista.

DiabolusIgnis, jos sen äänestyksen jossain välissä askartelet niin muista laittaa sinne vaihtoehdoksi myös nykyinen systeemi, niin saa kuvaa kuinka tarpeelliseksi muutostarve kokonasivaltaisesti nähdään.