Sotahuuto

Poffaus ja pehmomiekkailu ovat epäseksikkäitä ja tökeröitä nimiä. Olisiko mielestänne mahdotonta keksiä paremi ja josei niin mikä olisi hyvä. Mikä mielestänne ylipäätänsä on nimen pr arvo lajille. Nimi on kuitenkin usein ensimmäinen asia joka luo asiasta tietämättömälle mielikuvaa lajista. Poffaus ja pehmomiekkailu mielletään suoraan larppaukseen käytännössä kaikkien mielestä.

Poffaus nimitys vissiin tulee siitä mimmosen äänen ase pitää osuessaan ihmiseen ja pehmomiekkailu on taas vekkaukseni mukaan käännös enkglannista.

Laji on kuitenkin vielä lapsen kengissään ja identiteettikään ei ole vielä täysin muuttunut. Nimen vaihto ei ole minun mielestä millään tavalla myöhäistä. Voisi olla taas askel eteenpäin.

Tästä on ollut aiemminkin keskustelua mutta en nyt löytänyt ja lajikin on johonkin suuntaan mennyt.

Näin äkkiseltään tuntuisi että asiaa tuntemattomalle mikä tahansa harrastusta oikeasti kuvaava sanayhdistelmä kuullostaa aika hupsulta. Mutta sehän on vain yksi näkökulma.

Henk.koht. mä olen suosinut mieluummin sanaa "pehmomiekkailu" boffauksen sijaan. Boffaus on mustakin suht epäseksikäs nimi ja aiheuttaa kieltämätät pahoja viboja jopa itselle. Asiasta käytettävistä nimityksistä pehmomiekkailu on ollut mulle se kaikkein neutraalein ja asiaakuvaavin ja siksi myös pr-arvoltaan sopivin. Voisihan sana olla toki parempikin, mutta en nyt tiedä millä tavalla asiaa voisi paremmin kuvata. Ensisijaisimmin pehmomiekkailu-sanassa särähtää se miekkailu-osuus, lajissahan kun käytetään jos jonkinlaista torrakkoa niiden miekkojen lisäksi. Ymmärrän kyllä myös sen, jos pehmo-sana särähtää jonkun korvaan; ei urheilulajin markkinoinnissa sana "pehmo" nyt kuulosta kovin katu-uskottavalta. Tosin, kuvaahan se hyvin meidän käyttämiä välineitä. Eipä se airsoftkaan sen uskottavampi sillä saralla ole, tosin lajista käytetään mediaseksikkäästi sen englanninkielistä nimitystä myös Suomen kielessä.

Yritän jollain tavalla avata asiaa itselleni ääneenajattelulla:

Meidän laji on kamppailu-/ottelulaji. Tulee mieleen sanoja otteleminen, kamppaileminen, urheileminen, hikoileminen.

Siinä korostuu joukkueurheilu. Joukkue. Porukka. Sakki. Tiimi. Hmm.

Miekkailu pitää paikkansa suurimman osan taistelijoita kohdalla, mutta välineinä käytetään myös mm. kilpiä, jousia, varsiaseita ja keihäitä. Pelkän miekkailun lisäksi myös "kilvitellään", "jousiammutaan", "varsiasestellaan" ja "keihästellään. Siinä mielessä "miekkailu" on suhteellisen harhaanjohtava sana, vaikka hyvällä omalla tunnolla voikin sanoa, että Sotahuudossakin varmasti puolella porukasta on jonkin sortin miekka kannossa. Taas palataa niihin sanoihin otteleminen, kamppailu ja muu vastaava. Ei ihan heti ainakaan tule mieleen muuta yleissanaa kuvaamaan kaikilla keskiaikaisilla rensseleillä käytävää ottelemista?

Ja haluttiinpa tai ei, lähtökohta kaikkiin näihin aseisiin on historiallinen ("keskiaikainen"), vaikkakin jokainen lajia pidempään harrastanut voi myöntää, että bofferivastine käyttäytyy eri tavalla historiallisen esikuvansa kanssa, ja näin ollen aseella on oma, eriytynyt tekniikkansa, jolla ei välttämättä ole juuri mitään tekemistä esikuvansa kanssa muuta kuin hahmo ja summittaisesti sama käyttötarkoituksensa. Ja ainakin Sotahuudossa ottelemisen kontekstina on yleensä sotiminen / sotasimulaatio.

Pehmo-otteleminen. Joukkueotteleminen. Sakinhivutus. Tiimimiekkailu. Pehmosodinta. Soft-fencing. SH-fencing. SH-miekkailu. Sotahuuto-miekkailu. Sotamiekkailu. Armeijaotteleminen. Armeijamiekkailu. Miekkatägääminen. Hmmm...

Sakkihikoilu

Puhutte kyllä harvinaisen asiaa. ja bofferointi se vasta hirveä sana onkin,
vähän kuin bufferointi, panerointi tai kopiointi. Eli mitään urheilun kuuloista. Boffaus on niinkuin respaus tai huispaus, vauhdikkaan kuuloista mutta puhekielinen lyhennös jollekin viralliselle termille.

Kopioidaanko softausmaailmasta swordsoft, spearsoft, astalosoft. Soft-combat. Kun haluaisi edes omassa mielikuvitusmaailmassa olla joku muu kuin pehmo. On se rankkaa. Joustojyystö, vaahto-ottelu.

Itse olen puhunut asiaan vihkiytymättömille ihan bofferimiekkailusta, ja määritellyt sen yleensä jotakuinkin 'luovalla tavalla keskiaikaisia sotataitoja mallintavaksi kamppailuksi'. Mitään sopivaa mediaseksikästä nimeä en ole kyllä itsekään onnistunut vielä keksimään.

Ja tälleen lähes sivulauseessa voisi mainita että myös trollball kaipaa jonkun fiksumman nimen.

Homoilu.

Tai ehkä tämä on vain Turan oma tyyli.

Par kirjoitti:Homoilu.

Tai ehkä tämä on vain Turan oma tyyli.

"Menen torstai-iltaisin aina homoilemaan Leppävaaraan!"

hehhee hauskasti sanottu

Entisaikainen putkieristeestä kasatuilla aseilla mittelöinti

EPKAM

Ite oon käyttäny asiaa tuntemattomien kanssa puhuessa termiä pehmomiekkailu. Se on suomenkielinen, kuvaava ja melko neutraali. Bofferointi on tyhmän kuuloinen suomalaisen korvaan, eikä kerro mitään. Pehmomiekkailun vakiinnuttaminen terminä olisi mielestäni ihan ok, eikä mitenkään leimallisesti larppaamiseen liittyvä, niissä piireissä puhutaan aina bofferoinnista. Väen vängällä jonkin keinotekoisen ja katu-uskottavan termin keksiminen voisi olla aika vaikeaa lanseerata käytäntöön ja olisi omalla tavallaan vähän noloa ja heikosta itsetunnosta kertovaa. Ei jalkapallonkaan nimi ole katu-uskottavaksi mietitty. Se on kuvaava, simppeli ja korvaan sopiva. Laji puhuu itse loput puolestaan.

Pehmomiekkailusta tulee mieleen muinainen tv-sarja Gladiaattorit, joissa tiukkoihin ysäriasusteisiin pukeutuneet gladiaattorit mätkivät toisiaan kaksipuoleisilla, pehmustetuilla sauvoilla alas tasanteilta. Mut hei... Tony Halme.

saloneju kirjoitti:Pehmo-otteleminen. Joukkueotteleminen. Sakinhivutus. Tiimimiekkailu. Pehmosodinta. Soft-fencing. SH-fencing. SH-miekkailu. Sotahuuto-miekkailu. Sotamiekkailu. Armeijaotteleminen. Armeijamiekkailu. Miekkatägääminen. Hmmm...

Eristemateriaaliasetaistelu

Vakavammin sanoen hyvää pohdintaa Saloneju. Olen pitkälti samoilla linjoilla.

Tätähän voi tehdä yksin, kuten conissa, minkä takia päätermi ei voi mielestäni olla joukkuetta painottava. Sen voi sitten lisätä siihen. Koska lajia myös harrastetaan muuallakin kuin sotahuudossa, ei säätäkään voi tätä mielestäni johtaa.

Koska lähtökohta on kuitenkin historiallisen sodankäynnin puolella, kannatan ehkä hippasen kamppailun sijaan taistelu-sanaa. Näinpä pieni pilke silmäkulmassa:

Pehmotaistelu ja siitä johdettuna joukkuepehmotaistelu


Niin ja propsit gladiaattoreille - me käytiin yläasteella liikuntatunnilla Espoossa gladiaattorikoulussa ottamassa ammattilaisilta oppia! (vuonna 1993?)

Eräs "kovia" kamppailulajeja harrastava tuttuni kutsui lajia "tyynysodaksi"
sen suhteellisen turvallisuuden ja kontaktin keveyden vuoksi. Toinen tuttu
taas kutsui jujutsu sparrausta tunnelmaltaan keveämmäksi ja
hallitummaksi kuin vierailua treeneissämme jossa kuulemma "tuli turpaan
joka puolelta." Yleisemminkin, en pidä sellaisesta puheesta jossa
korostetaan "kovuutta", "riskiä" tai "armottomuutta." Harva laji, onneksi,
kuitenkin vastaa sotilas tappo koulutusta tai vapaa ottelua. Useammissa
on enemmän tai vähemmän ritualistisia piirteitä ja mimiikkaa, kullakin
tavallaan. Olen miettinyt tätä, kun osa hist. miekkailijoista puhuu urheilu
miekkailusta "teknisinä (kumpi osui ensin huolimatta mistään tahansa
muusta) antenneina", että mikä on tai tulisi olla keskiössä,
harrastettaessa jotakin miekkailun tapaista. Mielestäni sivistynein ja
ymmärrystä maailmasta osoittavin vastaus jonka muistan on Christian
Toblerilla:

"If one pursues the historic martial arts one will find people focused on
different traditions, practicing with different tools, training for different
reasons. Be respectful of them all, for every one of them has something
to teach you and something to learn from you. It s too, too easy to look
for out differences. It is more challenging to seek what we have in
common, but also more rewarding: for in the end, all of us in this
endeavor are brothers and sisters of the sword."

Elo lipuu kuin tomuhiukkanen lampun ohitse, kuka viitsii tehdä näitä
luokitteluita; esim. mikä on miekkailua ja mikä ei... No niin, aiheeseen,
ehkä yleisin poikkeavuus ennakkokäsityksissä ja lajin kokeilun jälkeen
liittyy intensiteettiin ja rakenteeseen. Mielikuvissa hypitään edestakaisin ja
sitten toinen osuu suurinpiirtein tuurilla. (Tästä käsityksestä on myös
teräsmiekkailun puolelta kansainvälisesti esimerkkejä.) Kokeilun jälkeen
laji koetaan keskimäärin a. vaativammaksi (urheilullinenkaan tyyppi ei
välttämättä voita kylmiltään kertaakaan) b. vaarallisemmaksi (uhan tuntu
ei intuitiivisesti välity ulkoisesta kuvasta suhteessa koettuun) c. vaikeaksi
hahmottaa miten kehittyä lajissa (ikäänkuin jumissa alussa vailla kehitys
horisonttia) d. hauskemmaksi suhteessa ennakkokäsitykseen (joka on
"vähänkö epämääräistä")

Niin, se nimi, joskus oli puhetta, olisiko erillinen "Etsupo" tyyppinen
järjestö edustavilla nettisivuilla ja järjestelyillä ideaalisesti ottaen
lajikuvalle parempi kuin Maahinkainen kotoisen nuhjuisena yhdistyksenä,
jonka etusivuilla pyörii google-kalenteri, jossa ilmoitetaan kuudella rivillä
harjoituksista, jotka ovat milloin ovat koska yliopistolta on ikimuistoisesti
saatu vuoro "joskus." Kerran olemme saaneet paikalle vanhemman
osallistujan värväyksen perusteella, kuitenkaan lajirakenne (millainen
tausta) ja rakennettu / rakentunut kuva ei tue varsinaisesti urheiluseura
tyyppistä meininkiä niin toiminta jää lopulta aika erilaiseksi. Mielestäni
nimi on yksi elementti, muttei kuitenkaan niin ratkaiseva kuin nämä muut.

1. lajin historia / tausta / miten historia rakennettu
2. opetusohjelma, vakiintuneet opukset, tutkimus
3. esilläolon muodot ja edustus (kuka vastaa, miten vastaa)
4. vuorojen hallinnointi muulla kuin "mitä on ollut" perusteella
5. vakiintuneet tavat osallistua myös (tai vain) muodollisesti
6. mitä tämä kaikki vaatii(si) seuralta tms. kun suurin osa
kokoontumisista, hyvä ja erinomaista niin!, koostuu kuten
jyväskylässäkin eli paikka ja aika on ilmoitettu, ja sitten
vapaamuotoisesti kokoonnutaan paikalle. (vailla erityisiä
muodollisia rakenteita, vr. karate jne. muut?)
7. Ei varsinaisesti valtakunnallisia konsepteja ohjaamiseen tai
muuhun harjoitteiden vetämiseen, esitystapaan jne.
8. Kestäisikö laji (tässä vaiheessa?) tälläistä, vai onko yksi
elinehto juuri omaehtoisuus ja tapaisuus paikallisesti?

Eli pääsenkö joskus sanomaan että minulla on mustavyö boffauksessa?

virallinensivutuote kirjoitti:Eli pääsenkö joskus sanomaan että minulla on mustavyö boffauksessa?

Minullapa onkin sateenkaarivyö.

Mulla on ollu musta vyö sohussa jo 4 vuotta. Olen sitten varmaan 4.dan

Koko keskusteluun: nimen muuttamisella ei paljoa saada. Jos menemme lakanat päällä hakkaamaan toisiamme metsään viemäriputkilla osallistujilta vaaditaan tietty määrä huumorintajua ja paljon muitakin vaikeasti määriteltäviä ominaisuuksia. Ei tästä saada kovien jätkien totista lajia mitenkään. Sitä varten on muita kerhoja joihin voi hakeutua.

Sinänsähän osa ongelmaa lajissamme on ettei kehitystä lajissa tuoda mitenkään esiin. Vyöarvot tuovat struktuuria tavalliseen itämaiseen kamppailulajiharrastamiseen. Ne antavat tavoitteita. Siinä mielessä ne ovat ehdottomasti lajille kokonaisuutena hyväksi.

Pitäisikö alkaa kehittää jotain vastaavaa? Ainakin jonkinlainen kisällijärjestelmä tms. voisi toimia. Tosin en tiedä kuinka paljon vapaaehtoisia löytyisi aseenkantajiksi.

Joku projektinimellä "vyösysteemin" tuominen lajiin olisi kyllä poikaa munkin mielestä. Missään ei oikein koskaan anneta krediittiä treenaamisesta; ainoa yksittäinen esimerkki josta olen koskaan tämän lajin puitteissa kuullut, on Nikon(?) Maahinkaisten nuorisovuoron treenikortti, jossa ohjaaja ruksii valmiiseen korttipohjaan tietyn treenin kun se on käytynä. (Aivan älyttömän hieno idea muuten.)

Jos jonkinlainen vyösysteemi kehiteltäisiin, millä perusteella niitä myönnettäisiin? Kuka sitä valvoisi? Montako porrasta tarvittaisiin? Esim. SCA:ssahan on käytössä vain kahdenvärisiä vöitä; "ritareilla" on valkoinen vyö (joka periaatteessa vastaa kamppailulajien mustaa vyötä) ja "aseenkantajilla" (jotka ovat siis suoraan jonkun ritarin "opetuksessa") punainen vyö merkkinä aseenkantajuudesta.

Mitä nimiasiaan tulee, mä lähtisin ainakin siitä että nimityksen "boffaus" voisi ainakin poistaa maailmankartalta ja kielenkäytöstä, ja vähintäänkin korvata se kielessä sanalla "pehmomiekkailu", paremman puutteessa.

Alan muuten ihan tosissaan kutsua tätä lajia taktiseksi tyynysodaksi, kiitos Ince! Mainio nimi. Ennen olen vieraille selittänyt tämän leikkimiseksi ja boffe- siis pehmoaseet leikkikaluiksi. Oma fiilis on, että lajin vahvuus on sen hauskuus ja mieluiten korostan itse sitä. Myös koska lajin aloittaminen vaatii tiettyä leikkimieltä ja sellaista hälläväliä asennetta, niin mieluusti ujutan tätä aspektia jo nimityksiin.

Ite oon taaskin aina nauranu nuille vyöjutuille ja ne tuo lähinnä mieleen tarpeen lesostella muille omalla osaamisellaan. Kyllä taitojen kehittyminen ihan itsessään palkitsee. Ne jotka treenaa, yleensä myös pärjää. Hyvin pärjääviä tyyppejä myöskin "skenessä" arvostetaan. Nimenomaan tietynlainen epämuodollisuus ja tasavertaisuus harrastajien kesken on tässä touhussa hienoa. Osaavat tyypit saavat kyllä äänensäkin kuuluviin ihan ilman ulkoisia arvon merkkejä.

Mahti kirjoitti:Ite oon taaskin aina nauranu nuille vyöjutuille ja ne tuo lähinnä mieleen tarpeen lesostella muille omalla osaamisellaan. Kyllä taitojen kehittyminen ihan itsessään palkitsee. Ne jotka treenaa, yleensä myös pärjää. Hyvin pärjääviä tyyppejä myöskin "skenessä" arvostetaan. Nimenomaan tietynlainen epämuodollisuus ja tasavertaisuus harrastajien kesken on tässä touhussa hienoa. Osaavat tyypit saavat kyllä äänensäkin kuuluviin ihan ilman ulkoisia arvon merkkejä.

Ehdottomasti samaa mieltä!

Suurin ongelmahan on se, että ei ole olemassa sellaista vyötä, joka kertoisi miten korkean luokan soturi Goblintaikuri on.

Minä ottaisin sitten vaikka punaisen kun sopii minun asetakkiin nätisti. siis vyön. Sininenkin on ihan ok. Taitotaso on jokatapauksessa niin kova että se on tunnustettu kansainvälisestikin.

Tuollaisella vyöarvosysteemillä on myös aina kääntöpuolensa, eikä vähäisimpänä ole aloittelijoita lannistava vaikutus. "Ää paska noilla kaikilla on joku musta vyö, turha edes yrittää". Tiedän aika monta ihmistä (mukaanlukien itseni) jolla on jäänyt karate yms. vyöarvoja käyttävä laji väliin tai kesken juuri sen takia, että pääseminen valkoiselta jonnekin mustalle tuntuu ihan ylivoimaiselta urakalta.

Eikä se oikeasti anna paljoakaan tällaisessa iloisen anarkistisessa lajissa jossa on tusinoittain erilaisia aseita, eri taistelutyylejä ja ryhmämätössäkin loputtomasti eri variaatioita ryhmätyyleissä. Miten mitattaisiin esim hilparimiehen taso? Entä jousimies? Miten skirmaajan ja panssarihirviön välinen ero? Miten vyökokeet organisoitaisiin? Kuka niiden standardoinnista vastaisi? Miten eri alueiden treeneihin saataisiin standarin mukaisia systeemejä opettavia henkilöitä?

Joku karaten tai judon vyöarvosysteemin luominen kesti kirjaimellisesti satoja vuosia, eikä se ole vieläkään valmis, esim. jossain shotokan-kase-ha:ssa muutetaan vyökoekriteerejä vähän väliä. Ja kyseessä on sentään "vain" aseettomaan taisteluun keskittyvä laji.

Jos menemme lakanat päällä hakkaamaan toisiamme metsään viemäriputkilla osallistujilta vaaditaan tietty määrä huumorintajua ja paljon muitakin vaikeasti määriteltäviä ominaisuuksia.

Kuten laulussa sanotaan; "Vain purjehdus on tärkeää, eikä sekään lopulta
niin tärkeää." Silti, palatkaamme leikkivään ihmiseen, joka juoksee pallon
perässä, luistelee kiekkoa kiinni, läiskii pientä palloa pöydän toiselle puolelle,
hyppää lentokoneesta, lyö toista nyrkeillään pienessä kehässä.. joskus
kuulin shakki kerhossa päänpuistelua siitä kuinka jotkut siirtelevät pieniä
nappuloita työkseen. Noin sivuhuomiona, jotkut tekevät työkseen jotain
jotain jossa ei ole muuta kuin järkeä ja se vasta pelottaakin.

On hieman kummallista sanoa, joko olevansa luokittelun/vöitten/tasojen tms. puolella tai vastaan ilman mitään varauksia johonkin suuntaan.
Periaatteessa jos kaikki luokittelut ovat epäreiluja tai epätasa-arvoisia,
niin silloin myös lasten ja nuorten pehmomiekkailu kerhon "treeni kortti"
olisi ideana huono, koska siinä ahkerammin käyneet ja tekniikasta ja
harjoitteista kiinnostuneimmat yksilöt saavat näin muodollisen
tunnustuksen harrastuneisuudestaan suhteessa muihin. Tämän voi ajatella
johtavan mm. kahteen asiaan, a. toisaalta uudemmatkin osallistujat
innostuvat ja kiinnostuvat kysellen mitä vaaditaan "siihen keihään toiseen
osioon" näiltä konkareilta jotka ovat sen jo harjoitelleet tai b. eriarvoiseen
tilanteeseen niiden välillä jotka haluavat jonkinverran harjoitella ja niiden
jotka haluavat ennenkaikkea liikkua yleensä ja viettää aikaa kavereiden
kanssa pehmomiekkailun lomassa. Mikä on yhtä hieno juttu sekin! (tämän
vuoksi kortti onkin, luonnollisesti, vapaaehtoinen..) Jos nyt Maahinkaisella
(sorkke porkke, käytän vain esimerkkinä kun siihen on jotain henk. koht.
mahdollisuutta vaikuttaa.) olisi yleinen opetusohjelma ja ohjeistus, niin
olisiko väärin ja oikeusmurha soveltaa jotain vastaavaa tasoI, taso II,
taso III myös siihen? Ainakin tämä toimisi kahdella tasolla, toisaalta
hommaa jotenkin koordinoivat motivoituisivat ajattelemaan läpi mitä ja
miten kannattaisi jäsentää ja esittää asioita, ja uudemmille, ehkä,
muodostuisi selkeämpi kehityshorisontti ja mahdollisten nyanssien kuva.
Jos siihen liittyisi jonkinlainen mahdollisuus, halutessaan, näyttää noihin
perustuen miten hahmottanut perusteet, niin kuka häviäisi? Mielestäni
tämän kaltaiset asiat noiden mainitsemieni esilläolon ja organisoinnin
ohella vaikuttaisivat harrastuskuvaan vähintään yhtä paljon kuin nimen
muuttaminen.

Noihin yleisiin nimiin, niistä ei olisi välttämättä sen enempää hyötyä kuin
haittaakaan, hyötyä voisi olla jos nimetyt joutuisivat kirjoittamaan jonkun
kokonaisuuden tekniikasta, lajikulttuurista tai miekkailusta yleensä tms.
jne. jolloin muodostuisi myös hienosyisempää keskustelukulttuuria. Ps.
joskaan en varsinaisesti pyrkinyt ohjaamaan keskustelua tähän,
suhteessa muihin huomioihin ehkä epäoleelliseen, suuntaan, myönnän
senkin (Pakko silti kunnioittaa niitä budolajeja joissa nuo eivät ole niin
keskiössä.)