Sotahuuto

Sotahuudon 2011 EA-vastaavana toiminut Juho Reivo pyysi minua välittämään seuraavaan viestin SOHU-foorumeille yleistä keskustelua varten:

=================================


Päivää

Kirjoitan tätä lähinnä ensiavun, mutta myös yleisen turvallisuuden,
näkökulmasta koskien turvallisuutta boffaustapahtumissa. Tässä koitan
siis olla ottamatta huomioon käytännöllisyyttä, kustannuksia, tai
miten asiat istuvat pehmomiekkailun perinteeseen. Nähdäkseni
aktiivisten harrastajien tulee paremmin arvioida näitä ja
kokonaisuutta. Sanottakoon kuitenkin ettei oma taustani ei kuitenkaan
ole täysin harrastuksen ulkopuolelta: kymmenisen vuotta boffausta
larppaamisen ohessa, boffostandardin kehittämistä ja valistamista
tuona aikana, vuosia Ropeconin boffoturnauksen vastaavana,
turvallisuudesta kirjoittaneena, turvallisuuden kehitysprojekteja
"siviilielämässä" alan tutkintoni jälkeen, suomessa ja ulkomailla
"yliopiskellut" ensiapu jne. - mutten ole harrastanut
kepakonheilutusta nyt vuosiin. Käytännön tekemistä ja testaamista ei
pidä aliarvioitseman.

Halusin kirjoittaa tämän aaltoilevan ajatukseni seurattuani
satunnaisesti SoHu:n foorumia jonkin aikaa. Kiinnostus heräsi oltuani
ensiavussa 2011 (paremman viikonlopputekemisen puutteessa - tekemistä
riitti). Luulen voivani tarjota hieman uutta - tai ainakin koottua -
näkökulmaa joihinkin turvallisuusasioihin. Jotkin asiat ovat
erinomaisella mallilla, toiset taas ovat mutu-tuntumalla, mihin palaan
myöhemmin. Koitan lyhyesti sanoa muutaman sanan kovin laajasta
kokonaisuudesta, johon liittyy paljon ja joka liittyy moneen muuhun
liikkuvaan osaan, koittamatta lyhennellä kovin liikoja (mikä
väistämättä johtaa yksinkertaistuksiin ja olettamiin). Tarkoitus ei
ole niinkään todeta että on vain jokin tietty oikea tapa vaan
injektoida hiukan ajattelutapoja.


Teoriaa turvasta

Pidän siitä miten SoHu:n osanottajakunta aktiivisesti keskustelee
boffereiden turvallisuudesta, ja siitä hengestä missä se tapahtuu.
Boffostandardilla tarkoitan tässä kaikkia pahmoaseita ja niihin
liittyen sekä aseet, suojat että niiden käytön - kolmikko joka luo
kokonaisuuden, josta kaikki vaikuttavat kaikkiin eikä yhtään voida
unohtaa. Se mitä ei voida toteuttaa yhdellä osa-alueella voidaan usein
kompensoida osin tai kokonaan muiden kautta. Riskin käsite on
keskeinen tässä: riski pyritään joko poistamaan, sen vaikutuksia
vähentämään, tai viimekädessä varautumaan toteutuneen riskin
vahinkojen hoitamiseen ja niistä palautumiseen.

Hiukan teoreettista taustaa, mistä pyydän anteeksi niiltä jotka siihen
nukahtavat, mutta ne ovat on hyvää taustaa jolla kehystää ja rajata
kokonaisuutta. Käytetyt keinovalikoimat joilla asioita voidaan estää,
luokitellaan fyysisiin (kiinteitä), funktionaalisiin (ehdollisia,
toimintoja vaativia, mekaanisia), symbolisiin (merkit, varoitukset) ja
näkymättömiin (säännöt, tavat). Eli voimme miettiä eri lähtökohdista
keinoja käyttäen yhtä tai useampaa vastataksemme johonkin riskiin.
Toisella tavalla luokiteltuna puhutaan turvallisuusteoriassa myös
miten tekninen ja sosiaalinen ovat ne vastakohdat joista toista
preferoidaan ratkaisuissa, riippuen kunkin taipumuksista ja
tilanteesta. Eli muokataanko tai hankitaanko välineitä (käytetään
välineitä) vai muokataanko sääntöjä ja tapoja (ihmisten
kouluttaminen). Oikea vastaus näistä on useimmissa tapauksissa
sekakäyttö, ei puhdas yhden luokan käyttö kummankaan luokittelun
mukaan, koska jokainen tekninen ratkaisu tarvitsee jonkinlaista
sosiaalista motivaatiota toimiakseen (etiikka, moraali, rangaistuksen
pelko, palkkio). Nämä ratkaisut eivät sinänsä ole hyvästä tai pahasta,
sillä huonot ja hyvät ratkaisut yhtäläillä sopivat näihin
luokitteluihin.

Kun bofferoinnissa todetaan riski jolle halutaan tehdä jotain, sen
minimoimiseksi voidaan siis vaikuttaa välineisiin (aseet, suojat) että
käytökseen (käyttötavat, käytöstavat, säännöt). Mielellään juuri
näihin, koska riskin/vahingon toteutumisen jälkeisiin toimiin
(ensiapu, rangaistukset) varautuminen pitäisi olla toissijainen keino.
Jälleen toisella tavalla jaettuna, käytännössä kohdistamme huomiomme
turvallisuutta parantaaksemme (tai taistelua muuten muokataksemme)
mitä voimme tehdä aseille (aktiivinen väline), suojille (passiivinen
väline), aseen käyttäjälle (aktiivinen toimija), kohteelle
(passiivinen toimija), sekä ympäristölle (taistelu ei tapahdu
tyhjiössä). Viimeksi mainittu on hiukan suurempi kokonaisuus, johon
kuuluvat tuomarit, toiset taistelijat, ulkopuoliset, maankamara, sää,
jne. Siitä voidaan käydä myös oma keskustelunsa onko
kohde/maali/osuman vastaanottaja passiivinen toimija. Esitän tähän
kuitenkin perusteluksi että turvallisuuden kannalta tämä oletus on
tehtävä. Kohde voi olla keskittynyt muuhun, eikä edes huomata olevansa
kohde. Vastuun pitää täten olla aina aseen käyttäjällä, vaikka kohde
voikin parantaa omaa tilannettaan toimimalla aktiivisesti. Tämän, ja
muiden oletusten tunnustaminen - mutta myös kyseenalaistaminen - on
oleellinen osa turvallisuuden kehittämistä ja ymmärtämistä.

Teoria pohjustaa sitä että turvallisuus kokonaisuutena rakentuu
osista, joihin kaikkiin emme voi vaikuttaa ollenkaan tai vain
osittain. Voimme myös olla varmoja siitä että tilanteet muuttuvat,
toimijat muuttuvat, välineet vaihtuvat ja tilanteen dynamiikka on
ainoa varma asia. Bofferointi on kehittyvä harrastus ja siten
staattinen "yksi oikea malli" (tai pari, jos niin halutaan) ei toimi
pitkässä juoksussa, eikä etenkään SoHu:n taistelukentillä, joissa
tarkoituksella pyritään muuttuviin tilanteisiin. Yhden ratkaisun,
yhden "silver bullet" idean käyttö on tällainen riski. Pelkkä
superpehmeä miekka ei ole turvallinen aina ja kaikessa, pelkkä
superhyvä panssari ei suojaa kaikelta, pelkillä säännöille ei poisteta
vahinkoja. Kun yksi pettää, muut suojaavat vielä, vaikkeivät olisikaan
niitä absoluuttisen turvallisia versioita. Siksi on rakennettava - ja
voidaan rakentaa - tasapainoinen kokonaisuus, jossa on useampi
varotoimenpide.


Tietoa keskustelun tueksi

Taistelun turvaa on SoHu:n foorumilla nähdäkseni (asiasta voi olla eri
mieltäkin) enemmän osissa kuin kokonaisuutena. Eri kommenteissa on
hyviä huomioita eri näkökulmiin, mutta tapahtumaa, taistelukenttää, ja
toimintaa ei vielä käsitellä kokonaisuutena, jossa otettaisiin
järjestelmällisesti huomioon kaikki suunnat. Se mikä vielä enemmän
keskustelussa häiritsee on suuri mutu-tuntuman määrä. Se ei ole ollut
tähän mennessä (parin vuosikymmenen kehityskaari pelkästään suomessa)
ongelma, koska ilman tieteellistä pohjaa on vain itsekasvaneita
kokemuspohjaisia asiantuntijoita. Näyttäisi kuitenkin siltä että
aletaan tulla tien päähän siinä että pelkästään asiantuntijoiden
mielipiteiden varassa voidaan toimia. Mielipiteitä alkaa olla niin
paljon ettei varmuutta enää saada muodostettua. Maineella alkaa olla
merkitystä "tiedon" painottamisessa ja samalla tämä rajaa uusia
asiantuntijoita ulos keskustelusta (mikä ennen toimi terveenä
voimavarana nyt voi olla epäterve ilmiö). Mutta mikä suurinta,
perusasioista ei päästä eteenpäin ennen kuin ne on mitattavasti
todistettu, jotta olisi kiintopisteitä joista kaikki voivat olla samaa
mieltä. Tämä ei ole missään nimessä keihinkään sormea osoittava
kommentti, vaan yleinen - muillakin aloilla esiintyvä - kehityspolun
välivaihe.

Otan hieman vertailevaa näkökohtaa airsoftin ja pehmomiekan välille.
Airsoft sai aikoinaan ison kiintopisteen turvallisuuden kehittämiseen
ja yhteisymmärrykseen kun tehtiin mitattuja testejä harrastajien
toimesta aseiden lähtönopeuksille ja iskuvoimille sekä suojalasien
kestokyvylle. Riitti kun pari harrastajaa hankki muutaman satasen
mitta-anturin. Sittemmin toki harrastus pääsi harrastajien käsistä
lasten leikkikaluiksi, mutta se on toinen tarina. Pehmomiekoista
puhuttaessa keskustelu toistaa samoja asioita
runkoputkimateriaaleista, pehmusteiden paksuuksista ja aseiden
pituuksista kuin edeltäneillä vuosikymmenillä. Bambu ei ole uusi
keksintö. Eri muovikeppejä on kokeiltu maailman sivu. Eripaksuisista
retkipatjoista on kiistelty aina. Turvallisista aseiden pituuksista
myös. Se että keskustelua käydään on hyvä, mutta argumentit ovat
edelleen tasoa "löytyy meidän lähikaupasta", "täällä on tehty" ,
"täällä on totuttu", "ei ole meillä sattunut", "ei tällä
tuotemerkillä". Kärjistäen.

Miten sitten parantaa tilannetta? Esittämällä kysymyksiä ja hakemalla
niihin järjestelmällisesti faktatietoa. Useat perusominaisuudet
voidaan mitata ja määrittää. Tämä auttaa ymmärtämään rakenteita,
vaikka yksittäisten aseiden välillä olisikin eroja. Mikä ero on 5mm,
6mm ja 8mm retkipatjalla iskuvoiman hidastuvuudessa ja kovuudessa?
Entä eri pituuksilla? Mitkä ovat eri putkimallien ja tuotemerkkien
ominaisuuksien vaihteluprosentit ostettaessa? Entä eri lämpötiloissa?
Montako joulea hyvän putken taivutus on metrillä? Onko se lineaarinen?
Pitäisikö sen olla vai ei verrattuna voimaan jonka se välittää
kohteeseen? Mikä on rungon murtumarajan voima ja mikä sen pitäisi
olla? Paljonko pehmuste kompensoi välittyvää voimaa? Tiiviin ja väljän
pehmusterakenteen kovuuden erot? Mitkä ovat ihmisen eri ruumiinosien
rikkoontumiseen tarvittavat voimat ja miten ne vertautuvat
aserakenteisiin? Kuinka paljon voimaa (per neliö sentti?) olisi
ihanteellinen osuma? Mikä voima tuntuu samalta eri ruumiinosissa ja
eri suojilla? Perusmittaukset ja raja-arvot asetarkastuksessa yleisen
arvion tueksi (muutkin kuin ulkomitat)? Näihin kysymyksiin ei ole
vielä vastauksia. Lisääkin kysymyksiä voidaan esittää. Tieteellisesti
otettuna minkään näiden mittausprojektien suunnittelu ja toteutus ei
vaadi korkeatasoistakaan tutkintoa. Toisaalta (lähinnä kai fysiikan ja
materiaalitekniikan) kouluprojekteihin näissä riittäisi mielekästä
sisältöä.

Edeltävät kysymykset koskivat lähinnä aseita, mutta myös suojien
kanssa voidaan tehdä mittauksia. Ensimmäisenä mieleen tulevat oikeata
(ei vain kosmeettista, "ingame") suojaa tarjoavat varusteet ja niiden
vaikutus siihen miten iskuvoima välittyy. Suojien periaate perustuu
siihen että iskun voima välitetään laajemmalle alueelle (syy miksi
aseet ovat teräviä / pienialaisia ja suojat laaja-alaisia). Isku
paljaan ja panssaroidun ihmisen välillä ei välttämättä tuota samaa
huomiota. Kypärä puolestaan suojaa tietynlaisilta osumilta, mutta kun
voimat kasvavat, vaara siirtyy niskaan ja pitää laskea siihen
vipuvarren kautta kohdistuva vääntö. Nuolenkärkien aerodynamiikan
taulukointi halkaisijan ja muodon (tippa/lättänä/muu) perusteella ja
välittyvä voima sekä lentopituus eri paunoilla olisi myös
mielenkiintoinen. Ja näitä riittää.


Vertailukohtia

Vertailu, benchmarkkaus, on hyvä tapa katsoa missä mennään. Silloin
otetaan jotain vastaavaa ja katsotaan miten yhtäläisyydet osuvat
kohdallaan ja miksi eroja on. Oman maan ymmärtää paremmin ulkomailla
käymällä ja vertaamalla, mutta silti pitää ymmärtää että eroihin on
myös syynsä. Bofferoinnille voi vertailukohtia hakea parhaiten
tietysti urheilusta. Itsepuolustuslajit joissa käytetään aseita
sopivat aseen hallinnan vertailuun, kuten on tehtykin jo vuosia. Rugby
tai muu joukkuelaji voisi toimia taktiikka- ja joukkuetoimintamallina
jopa paremmin kuin armeijastrategiat. Ottaisin kuitenkin jääkiekon
sopivammaksi vertailukohdaksi, etenkin turvallisuuden suhteen.
Jääkiekossa käytetään samantyyppisiä varusteita, jotka on kehitetty
vähintään riittävän suojaaviksi ja sen kehityksen aikana on käsitelty
vastaavia ongelmia kuin bofferoinnissa (silmät, naama, kaula, pää,
parempi suojaavuus / voiman jakaminen laajemmalle, muuttuvat säännöt
ja pelitapa, kasva voima ja nopeus jne.). Tähän urheilulajiin liittyen
teen tässä pari huomiota keskustelunavaamiseksi, hieman sivupolkuna.

Jääkiekossa ei ole ollut kypäräpakkoa vielä montaakaan vuosikymmentä.
Visiiri - ja nuorilla maski-ristikko - pakkokin on vielä nuorempi.
Vaikka jäkiksen ympärillä on ollut puhetta että suojat ovat antaneet
mahdollisuuden rämäpäisyyteen ja vahingoittamisyrityksiin, ei tätä ole
missään todistettu ja kyse on ollut yksittäistapauksista. Aluksi
suojia vastustettiin, mutta muutos tuli vähitellen ja nykyisin niiden
käyttö on täysin luonnollista. Tuskin on jääkiekkoilijaa joka ei
pitäisi vaarallisena pelata ilman asianmukaista kypärää ja suojaa -
etenkään kun jälki niidenkin kanssa on joskus julmaa. Jos etsittäisiin
vain yhtä syytä, tämä on mielestäni se miksi SoHussa pitäisi olla
silmänsuojaus- sekä kypäräpakko. Käytännössä kai on helpompi siirtyä
aluksi vaihtoehtoisesti suojalaseihin (malleja on todella paljon,
varmasti löytyy sopivan suojaavia, huuruuntumattomia ja
käytännöllisiä) tai kypärän visiiriin, ja myöhemmin kypäräpakkoon (+
jompikumpi).

Lääkinnän ja ensiavun näkökulmasta voidaan keksiä moniakin riskejä.
Oma top-5 listani on aivotärähdys (toistuvat, korjaamaton), silmävamma
(mahdollisesti korjaamaton) sekä kurkkuputken murskautuminen pistolla
(hyvin vähän voimaa, mutta kiireellistä hoitoa tarvitseva), katkenneen
terävän runkoputken lävistävä vamma (suuri pistovamma, joka vielä
pahenee kun putki kiskaistaan pois), sekä maastosta johtuva tai kasan
alle jäädessä raajan vamma (avo/murtuma mahdollisesti verenvuodolla).
Nämä ovat listallani esimerkkeinä kiireellistä apua vaativista
tilanteista, joista voi jäädä peruuttamattomia vammoja. Huomattava on
että listan kärjessä sekä todennäköisempänä, salakavalimpana että
harmittomimman oloisena ovat pienet ja isot toistuvat iskut päähän.
Jotain mihin voidaan vaikuttaa kypärällä, asetekniikalla sekä
päähänlyöntisäännöillä. Ensiavun näkökulmasta en näkisi pahana että
päähän kohdistuneen iskun jälkeen jokainen joutuisi tarkastukseen ja
istumaan lepovuoroon (vert. jääkiekon NHL:ssä käytössä oleva,
kiistelty, pimeään lepohuoneeseen meno), vaikka tätä pidettäisiin
kohteen taistelua hankaloittavana. Toisena listalla oleva silmävamma
on myös katala. Sille ei ensiapu voi paljoa tehdä ja sen merkitys on
uhrilleen suuri. Kyse ei ole vain nuolista vaan myös aseiden kärjistä.
Suojautuminen on kuitenkin erittäin helppoa. Silmälaseja,
suojalaseja tositoimissa, laskettelulaseja, jääkiekkovisiiriä ja
-verkkoa, 3D-laseja sekä sukelluslaseja käyttäneenä voin sanoa että
muutaman minuutin jälkeen hyvin harva keskittyy enää itse laseihin
ympäristön sijaan. Ja siksi suojalasien käyttö (pakko) on
huomattavasti pienempi asia kuin yksikin vältetty vamma. Kuten alussa
kuitenkin totesin, esitän näkemykseni vain ensiavun näkökulmasta ja
terveyden turvan varmuutta painottaen.

Ensiapu on mielenkiintoinen toimija SoHu:ssa ja sitä pitäisi kehittää.
Forumilla olikin edellisen jälkeen jo muutamia kommentteja EA:ta
koskien. Ensiavun asiakkaat nauttivat samoja potilaan oikeuksia kuin
terveyskeskuksessa. Sillä ei ole väliä kuka hoitoa antaa (tarkasta
laintulkinnasta en ole varma, mutta tällä on hyvä elää). Näistä tässä
keskeinen on yksityisyys. Hoitoa varten pitäisi päästä näkösuojaan,
sikäli kun se on mahdollista. Esimerkiksi 2011 tämä ei ollut
mahdollista, ja teltan puutteessa aiheutui myös häiriötä hoidolle.
Käsiteltävän asian kannalta tällä on merkitystä potilastietojen
luottamuksellisuuden kannalta. Ensiapu ei voi kertoa mitä kenellekin
kävi. Kenellekään muulle kuin hoitoketjussa eteenpäin. Ensiapu voi
koota yleistä yksilöimätöntä tilastoa tapauksista, mutta tässäkin
pitää olla tarkkana. Mikäli osallistujilta olisi suostumukset,
voitaisiin oikealla tilastoinnilla kerätä dataa syntyneistä vammoista
ja niihin johtaneista tekijöistä. Tämä data voisi sitten olla
yhdistettävissä jo idea-asteelle päässeeseen vammatietokantaan.
Merkittävää on kuitenkin tilastoida ja kirja oikeita asioita sekä
madaltaa ilmoitus kynnystä, jotta tiedot ovat mahdollisimman kattavia.
Ehdotan nimenomaan ensiapua SoHu:issa tämän datan kerääjiksi
luonnollisen liittymäkohdan takia. Kokemukseni mukaan jotkut ensiavun
asiakkaiksi kuuluvat eivät aina ymmärrä tulla ilmoittamaan tarpeeksi
pienistä ja läheltäpiti tilanteista. Asia jota pitäisi
asennekasvattaa. Ilman tätä näitä tietoja data jää vajavaiseksi ja
huhupuheet taistelun tapahtumista jäävät eloon. Toisaalta, tilanteet
joissa ei synny vammaa, voitaisiin kirjata skenaarioiden jälkeisten
pisteytysten yhteydessä ryhmiltä.

Oikean datan kerääminen on yhteydessä oikeaan käyttötapaan. Tilasto on
tilasto, ei totuus. Kun dataa alkaa olla muutamalta vuodelta, se alkaa
olla jo suuntaa antavaa. Siitä voidaan nähdä muutoksia, jotka
muutokset varusteisiin ja sääntöihin ovat saaneet aikaan, siitä
voidaan nähdä parantamisen kohteita. Edellisen vuoden SoHu:n datasta
näen itse että vesihuolto (sekä käytännössä että ohjeistuksena) sekä
allergialääkkeistä muistutus olivat onnistuneet niistä johtuvien
toimenpiteiden vähyyteen nähden. Toisaalta sama data kertoo myös että
suhteessa muihin tapahtumiin, joissa ensiapupäivystyksiä on, SoHu:ssa
sattuu melko paljon, vaikka hyvä osa näistä on erilaisten
pahentuneiden/hajonneiden hiertymien hoitoa (asia johon järjestäjien
ja ryhmänjohtajien olisi tänä vuonna syytä kiinnittää huomiota).
Saatua tietoa pitää siis käyttää oikealla tavalla ja muutettava sitä
käytännön toimiksi. Kun data indikoi jotain, on mietittävä miten
tilannetta parantaa - askel kerrallaan. Harha-askel tässä tulee
vastaan vasta kun yritetään päästä täydelliseen, 100% tulokseen. Näin
tuskin koskaan käy kun on ihmisen toimista kyse, ja sen pakottaminen
todennäköisesti aiheuttaa ongelmia muualla. On vain otettava suuntaa
sinne.


Eteenpäin

Bofferoinnin turvallisuuden rakenne on erilainen niin Ropeconin
bofferiturnajaisissa, Bofferiliigassa, SoHu:ssa, harjoituksissa kuin
muissa tapahtumissa. Järjestäjällä on vastuu niin takaraivossa kuin
lain edessä. On pidettävä huolta osallistujista järjelliseen rajaan
asti. Viranomaiset tarkastavat tapahtumailmoitukset ja miettivät
joitain vähimmäisasioita. SoHu:laisten pitää itse miettiä paljon
monimutkaisempaa palettia. Enää ei mietitä palettia vuosi vuodelta
uudelleen vaan on jatkuvuutta tapahtumien välillä. Pitkäjänteisyyttä
ei kuitenkaan ole. Mitä tapahtuu esimerkiksi viiden vuoden janalla? Ei
kiveen kirjoitettua vaan suuntaa antavaa.

Kuka tai ketkä pitävät kokonaisuuden lankoja käsissään ja ohjaavat
että turvallisuuden kokonaisuus kehittyy, ja kehittyy loogisesti? Mikä
on se rakenne, raami, hila, minkä sisällä aletaan koota turvallisuuden
palapeliä, miettimään mikä oikeasti liittyy mihinkin ja mistä puuttuu
paloja joita pitää luoda? Missä on olettamuksia, mutua, pehmeää höttöä
joka pitää korvata datalla? Mistä on epäilys tai harhaluulo, jonka
tueksi tarvitaan dataa? Toimiiko nykyinen SoHu-yhteisö tässä niin että
pehmoasetaisteluiden turvallisuudessa päästään eteenpäin?

Myönnän, tämä saattaa aiheuttaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Olisi parempi jos tarjolla olisi ratkaisumalleja. Ohessa niitä onkin,
mutta olen jättänyt niitä avoimiksi miten kuten olen pystynyt. Ainakin
pari kohtaa voidaan ehkä kyseenalaistaa. Oma ehtoni kuitenkin on että
jos niin tekee, on argumentissa syytä olla muutakin kuin "en ymmärrä",
"musta tuntuu" tai "ei me koskaan ennenkään". Kaipaisin kovin
mielelläni materiaali-inssien, lääkintäalan koulutuksen saaneiden ja
muiden, joilla on sovellettavaa "parempaa tietoa", ajatuksia näihin
keskusteluihin.

On monia teorioita joita käyttää hyväksi bofferoinin turvallisuutta
kehitettäessä. Mutu-tuntumat on syytä muuttaa tutkituksi tiedoksi,
sillä jo pitäisi olla tarpeeksi hyvä kuva siitä mitä pitää mitata ja
tutkia, jottei jäädä jankkaamaan vanhoja. Ja osviittaa kehityksestä ja
omasta tilasta voi ottaa myös harrastuksen ulkopuolelta, vaikka
sisäinen tilastointikaan ei vielä ole päässyt kunnolla liikkeelle. Ei
pidä jäädä vain forumin rajoittuneen rakenteen vangiksi, vaan ratkoa
näitä myös sen ulkopuolella kaikkia työkaluja hyödyntäen.

Toivotan jokaiselle joka tämän jaksoi lukea läpi oikein aurinkoista
kesää, monia tappoja, vähän kuolemia ja muita positiivisia asioita.
Mikäli edes ajattelet turvaa ja turvallisuutta hetken enemmän
hopeapatongilla huitoessasi, tämän tekstin tarkoitus lienee täytetty.

Hienoa, että joku jaksaa tutkia sekä kirjoittaa asiasta ja avata sitä EA:n puolelta! Kiitokset kirjoittajalle siis.

Sotahuudon järjestämisessä kaksi suurta huolenaihetta koko järjestämisen kanssa on budjetissa pysyminen ja turvallisuus. Ei sitä tietenkään halua, että omassa tapahtumassa kävisi mitään, koska loppukädessä järjestäjät joutuvat vastaamaan kysymyksiin. On siis hyvä, että turvallisuutta käydään läpi.

Suurimpaan osaan kysymyksistä en osaa vastata, mutta yhden Sotahuudon järjestäneenä voin ainakin kommentoida jotain järjestäjän näkökulmasta.

Oma top-5 listani on aivotärähdys (toistuvat, korjaamaton), silmävamma
(mahdollisesti korjaamaton) sekä kurkkuputken murskautuminen pistolla
(hyvin vähän voimaa, mutta kiireellistä hoitoa tarvitseva), katkenneen
terävän runkoputken lävistävä vamma (suuri pistovamma, joka vielä
pahenee kun putki kiskaistaan pois), sekä maastosta johtuva tai kasan
alle jäädessä raajan vamma (avo/murtuma mahdollisesti verenvuodolla).

Aivotärähdyksiin parhain ratkaisu on painava kypärä, teräskypärä. Se syö voimaa lyönnistä eikä pää pääse äkisti liikkumaan. Myös niskasuoja tukee päätä ja niskaa tältäosin. Tämän takia esim. SCA puolella, jossa lyödään kovilla kepeillä, ei saa tehdä kypärää alumiinista taikka muista kevyistä materiaaleista. Ratkaisuja? Päähän lyömisen kieltäminen on aika radikaaliajatus, parempana pitäisin kypärän käyttöä. Tätä mietittiin 09-vuonna (ja varmasti on mietitty muulloinkin), mutta ongelmia esiintyi muutama: kypärän hankkiminen nostaa kynnystä aloittelijoilla tulla Sotahuutoon sekä että kaikki eivät halua kypärää päähän (jousiampujat, skirmish-taistelijat joiden mielestä kypärä on tiellä sekä historianelävöittäjät joiden ajanmukaiseen varustukseen ei kuulunut kypärä), jotkut myös näkivät, että tunnelma pilaantuu, jos suurella osalla on jääkiekkokypärä (koska historiallisia kypärillä on vielä hintaa ja vaikeata saatavuutta, vaikka tilanne on huomattavasti parantunut 09-vuoden).

Silmävammoista on ollut puhetta paljon nuolikeskustelussa. Klasu on tehnyt hyvää työtä testaamalla erilaisia nuolia. Tietenkään nuolien parannus ei ikinä vie kokonaan riskiä pois ja lisäksi on kaikki muut aseet jotka voivat raapia silmää. Kasvoja suojaava kypärä on toisista paras ratkaisu. Suojalasit tietenkin suojaa myös siltä, että nuoleen/aseeseen on jäänyt roskaa maasta jota omistaja ei ole huomannut pyyhkiä pois. Ei ole kiva saada nuolesta silmään jos siinä on havunneulasia kiinni.
Suojalaseissa on nähty samoja ongelmia kuin kypärien käytössä, tosin suojalasit ovat vähemmän tiellä.

Katkenneista terävistä runkoputkista sen verran, että ainakin miekoissa käytettävä pp-putki taittuu, ei halkea. Lasikuitu, bambu ja muut sirpaloituvat rungot saadaan turvallisemmiksi teippaamalla ne, jolloin aseen rikkoutuessa ne eivät pääse tekemään vahinkoa. Sotahuudossa tosin joutuu luottamaan siihen, että aseen käyttäjä ei jatka taistelua rikkoutuneella aseella (näen tämän yhtenä riskinä).

Kypärän ja/tai silmäsuojien käytön tekeminen pakolliseksi on turvallisuuden kannalta fiksua, mutta se varmasti aiheuttaa paljon keskustelua myös vastaan. Tämä johtuu paljon siitä, kuinka korkealle ihmiset nostaa turvallisuuden tapahtumassa muihin näkökulmiin verrattuna.
Materiaalien ja varusteiden testaaminen kunnon testeillä vaatii paljon vapaaehtoista työvoimaa, joka suorittaa testit sekä arvioi niiden tuloksia ja tekee niistä johtopäätöksiä järjestäjien kanssa sekä muokkaa niistä sääntöihin ehdotuksia. Yhtenä vaihtoehtona voisi koota vapaaehtoisten ryhmän, joka testailee ja arvioi turvallisuuden näkökulmasta varusteita. Testien avulla selvitetään mitä pitää muuttaa ja miten. Ongelmana tosin on, että vapaaehtoisia on vaikea saada, vielä jos ne halutaan suht samalta alueelta, jotta voivat tehdä testejä helposti yhdessä. Eikä voi unohtaa sitäkään, että testimateriaalien ja mittareiden hankinta maksaa, joka taas nostaa lisää Sotahuudon hintaa, jolla on jo valmiiksi korotuspaineita nykyisen 40e ruokailuineen kanssa.
Tosin, voiko turvallisuudelle määritellä sopivaa hintaa...

Niin tosiaan, tämä oli lähinnä ajatuksia keskusteluun turvallisuudesta, ei vastaus suoraan viestiin.

Itseäni ehkä arveluttaa eniten se että SoHu:ssa kentällä on samanaikaisesti raskaasti panssaroituja ja täysin suojaamattomia taistelijoita. Bofferiosumia paljon pahempaa jälkeä tulee kun pukkaa vahingossa jotakuta juoksusta kypärällä otsikkoon. Kannatan siis kypäriä ja silmäsuojia. Itselläni on aina kypärä ja kaulasuoja koska en halua kaulan enkä niskan alueelle osumia aseista, oksista, panssarien peltilevyjen reunoista, en mistään.

Noihin energioihin, SCA:ssa kepiniskujen energia on mitattu joskus alueelle 50 - 100 J, ja nuolten osumat 30-40 J. Lisäksi rynnäköissä otetaan käytännössä täysi kontakti eli tönitään. Iskuenergiat bofferipuolella ovat arvatenkin samaa luokkaa mutta niistä voima välittyy kohteeseen hitaammin aseiden pehmusteiden takia. Eikä tönimistä saisi tehdä.

Voima per pinta-ala on mitattavissa eri aseista, jos halutaan, mutta aseet ovat vain yksi osa kokonaisuutta. On helppoa juosta oksa silmään, kaatua kannon päälle tai taittaa nilkka kaninkoloon.

Kiinnitin tässä ensisijaisesti huomiota erinomaiseen esitykseen tilastollisesti pätevän datan keräämisestä. Sitä olisi todellakin hyvä laajentaa. Ajatus EA:n roolista tapahtuneiden vammojen tilastoinnissa on hyvä. Se edellyttää lakiin perehtymistä ja jää lopulta yhdistyksen (se on järjestäjien) vastuulle. Järjestäjät voisivat tilatoida varmaan kohtuullisen helposti HOLD-tilanteet, jos niille luodaan selkeä tyyppijaottelu, josta valita kulloisenkin huudon syy. En pitäisi myöskään pahana, jos "läheltä piti" -tilanteet voisi tilastoida, esim sitten vaikka ryhmäpalautteeseen.

Itse tulen pitämään lisää ääntä aivovammoista, koska asia on minulle tärkeä ja henkilökohtainen. Tässä tarvitaan tosin ryhmän- ja pelinjohtajilta aika kovaa osaamista ja ihan oikeaa asennemuutosta. Tuntuu kurjalta käskeä soturi linjasta EA:n kautta mökille, mutta oikeasti aina välillä niin täytyisi tehdä.

Harvinaisen hieno postaus aloittajalta, näitä lisää.

Vaikka itse olenkin sitä mieltä, että boffereista tulee tehdä sellaisia, että ne eivät satu päähän ilman kypärää, olen silti kallistumassa kypärä/silmäsuojapakon kannalle, sillä taistelukentällä tulee vastaan todella monta muuta vaaratekijää kuin vain vastustajan aseet, kuten Klasu ja muut jo sanoivat. Nuolesta todella lievää pysyvää haittaa toisen silmän näköön ottaneena korostaisin ainakin suojalasien tärkeyttä. Koska sotahuudossa taistellaan joskus hyvinkin vaarallisessa maastossa niin on vain ajan kysymys, milloin joku lentää pää edellä esimerkiksi kiveen. Siinä kohtaa ihan mikä tahansa kypärä päässä voisi varjella pahemmilta seurauksilta.

Erinomainen viesti.

Lajin luonne on turvallisuuden kannalta vähän ongelmallinen, jos lähtee
liikkeelle siitä viisaudesta että "jokin on turvallista vain ja vain jos sen
oletetaan olevan vaarallinen" ja kääntäen "vaarallinen vain jos sen
oletetaan olevan turvallinen." Tältä kannalta erän varmin merkki "pihalla
olosta" on erilaiset valheelliset turvallisuuden oletukset tai vakuutukset.
Ollaksemme rehellisiä, tämä ei ole varsinaisesti turvallinen laji. Hyvällä
voimantuotolla toisen voi tyrmätä yhdenkädenkin pehmomiekalla (olen
kerran kokenut, lysähdät kasaan kuin säkki), niveliin (polvilumpio..) voi
myöskin lyödä niin kovaa etteivät ne kestä...

Lasten ja nuorten kerho on turvallinen paikka, valvottuna ja koordinoituna,
mutta normiharjoituksissa tapahtuu erilaisia ylilyöntejä jatkuvalla syötöllä.
Drakonistisuutta välttääksemme on todettava ettei vaadittavia harrastus
käytänteitä ole missään koottuna, koordinoituna ja toistuvasti kerrattuina.
Eräs vaikuttaja kirjoitti:"Boffer fighting, however, breaks all the known
rules of swordplay." Ja näimpä, vaikka arvelen hänen olleen väärässä
mitä noihin sääntöihin tulee, mutta kulttuurin suhteen oikeassa. (sikäli
kuin kommentti luetaan kirjaimellisesti, eikä performatiivisena.)

Mitä sitten harjoitukset tai ryhmät sisäisen hallinnoinnin kannalta sohussa
tarvitsivat? Heti kärkeen tiedostuksen: osa välineistä vaatii virallisesti
hyväksyttyinäkin (korostetusti) tietynlaisia käyttötapoja ollakseen
turvallisia. (esim. kuten painotetut / koviksi lasikuitu-teipatut 1k-miekat,
tolppaavat hilparit tai rungoltaan joustamattomat kahdenkäden miekat)
Harjoituksiin liittyen, selkeät käytännöt miten käyttäytyä salilla, mitä
erilaisten ottelijoiden, eri taustoilla tulee ottaa huomioon. Mitä tapahtuu
jos joku toimii jotain käytäntöä vastaan? Miten luodaan valmiuksia
tilanteiden parempaan hallintaan? Hist. miek. tämä on ratkaistu usein
vuosissa laskettavissa "koulutus aikana", sekä turvallisuus ja muiden
periaatteiden paukuttamisena aivan alusta lähtien; rottingissa tietenkin
virallistuksella, pakollisilla varusteilla, sekä ilmeisesti hierarkialla ja
byrokratialla joka ilmeisesti voi potkia vaikka minkälaisen "duke:n" ulos
kuvioista elleivät rajat ja säännöt varoitusten jälkeenkään ole
kirkastuneet. Mielestäni pehmomiekkailussa nämä yleiskysymykset ovat ratkaisematta.

Sohuun, kilpailuihin ja kamppailuhenkiseen ottelemiseen yleisesti:

"Loukkaantumisriski kasvaa nopeasti, kun harrastelusta tulee totista
taistelua. Eri tutkimusten mukaan vammariski nousee kilpailutilanteessa
jopa yli 20-kertaiseksi."

Tämä merkitsee seuraavaa; jos yrität yli taito-kestävyysrajojesi
(jos olet taitava ja vastustajaa kunnioittava) olet vaaraksi lähinnä itsellesi,
mutta jos olet taitamaton ja yrität voittaa kunnioituksen hinnalla olet
vaaraksi ennenkaikkea toiselle, törmäämisen, päälle kävelemisen jne.
kautta. Jos taas olet taitava, muttet erityisemmin kunnioita vastustajaa tai
haluat ennenkaikkea voittaa ja ottelet kamppailu-henkisesti, niin
vastustaja on lajin suurimmassa oikeassa vaarassa. Jos taas kunnioitat
vastustajaa, muttet ole taitava, niin sinulla on hyvät mahdollisuudet oppia
eniten ja osallistua elämää ymmärtävimmällä tavalla lajin pariin. (eivätkä
edellisen ryhmän henkilöt lyö kovimpia "paikan osoitus" lyöntejänsä
(jotka on varattu yleensä taitamattomille, muttei toisia kunnioittaville tai
toisille taitaville keskinäiseen välien selvittelyyn hyvin kamppailu
henkisissä otteluissa) sinuun, kun yleensä hekin kunnioittavat
asennettasi.) Näin se homma pyörii. (Yksi käsitys kontrollista on
äärimmäisen tehokkuuden rajoittaminen tuon mainitun 20 kertaistuvan
vammariskin rajoittamiseksi.)

http://yle.fi/uutiset/harrastefutari_po ... le/6182114

Aivotärähdykseen, se voi aiheutua vaikkei isku osuisi lainkaan
päähän, esim. jos taklaat toisen tavalla tai toisella vauhdista
maahan, niin hän saattaa saada aivotärähdyksen huolimatta siitä
pää edes osuisi maahan, tai huolimatta kypärästä. Mm. tämän takia
amerikkalainen jalkapallo on niin aivoille vaarallinen laji. Syy
minkä takia olen kannattanut kypäräpakkoa alaikäisille on, ettei
varsinkaan heidän voida noin keskimäärin odottaa hahmottavan mitä
kaikkia riskejä lajiin sisältyy. (Ja toivottavasti olen väärässä, mutta
ennustan, että joskus vielä sohussa sattuu jokin päähän liittyvä vakava
vamma, joka melkein pakottaa muuttamaan käytännön.)

Ja elämä oli hetken kaunis, kun hymyilimme sille yhdessä.