Piinattu (Fanfic)
Lähetetty: Keskiviikko, 07.07.2010 17:52
Näen edelleen heidän katseensa, sen miten elämä katoaa heistä. Kuulen heidän itkunsa, rukouksensa. En pysty nukkumaan, sillä aina he palaavat uniini. Maailma on muuttunut. Camorra on tuhottu. Haltiat ovat kieltäytyneet palaamasta omille mailleen ja muutamia kuukausia sitten Lumenor oli pyytänyt apua. En lähtenyt, sanoin, että minulla on nyt kaikki mitä tarvitsen, oma pieni kasvimaani ja rauha.
"En tee sitä enää" kuiskasin tyhjälle huoneelle. Yksinäinen kynttilä lepattaa huoneessa ja tuijotan sitä. Meitä ei enää ole, en halua enää taistella. Käteni ovat veren tahraamat. Taistelin vuosia maani puolesta, kuninkaan puolesta, jumalten puolesta ja omaksi ilokseni. Olin aina uskonut olevani muita parempi, jumalten suosiossa. Mutta olin vain murhaaja.
"Et voi pakottaa minua! Näinkö sinä palkitset minut? Tapoin sinun nimeesi! Sinun!" Seinät lähestyvät, varjot pitenevät, kynttilä lepattaa. "Senkin huoranpenikka!" kompuroin jaloilleni ja huudan tyhjyydelle. Kipua. Se leviää polttaen selkärangastani kehooni kunnes vajoan siihen. Kaadun ja kouristelen kivun aaltojen velloessa ylitseni. "Taistele lapseni. Kirjoita veljillesi ja pyydä heiltä vielä yksi palvelus" äänesi on lempeä, niin täynnä armoa ja rakkautta. Kipu lakkaa. Lihakseni kramppaavat ja tasaan hengitystäni. Tuijotan puista arkkua, joka on ilmestynyt huoneeseeni. Arkkua, jonka hautasin edellisen elämäni kanssa. Arkku on tahraton ja avautuu vaivatta. Kaikki on edelleen tallella, juuri kuten jätin sen. Poimin miekkani ja kokeilen sen terää. Pieni veripisara kohoaa sormelleni ja nauran. Nauran soturille jota haavoitti oma miekka.
Mutta sieluni. Se itkee.
//Lumenorille tulossa muutama kappale Jumalan välikappaleita taistelemaan mauttomasti//
"En tee sitä enää" kuiskasin tyhjälle huoneelle. Yksinäinen kynttilä lepattaa huoneessa ja tuijotan sitä. Meitä ei enää ole, en halua enää taistella. Käteni ovat veren tahraamat. Taistelin vuosia maani puolesta, kuninkaan puolesta, jumalten puolesta ja omaksi ilokseni. Olin aina uskonut olevani muita parempi, jumalten suosiossa. Mutta olin vain murhaaja.
"Et voi pakottaa minua! Näinkö sinä palkitset minut? Tapoin sinun nimeesi! Sinun!" Seinät lähestyvät, varjot pitenevät, kynttilä lepattaa. "Senkin huoranpenikka!" kompuroin jaloilleni ja huudan tyhjyydelle. Kipua. Se leviää polttaen selkärangastani kehooni kunnes vajoan siihen. Kaadun ja kouristelen kivun aaltojen velloessa ylitseni. "Taistele lapseni. Kirjoita veljillesi ja pyydä heiltä vielä yksi palvelus" äänesi on lempeä, niin täynnä armoa ja rakkautta. Kipu lakkaa. Lihakseni kramppaavat ja tasaan hengitystäni. Tuijotan puista arkkua, joka on ilmestynyt huoneeseeni. Arkkua, jonka hautasin edellisen elämäni kanssa. Arkku on tahraton ja avautuu vaivatta. Kaikki on edelleen tallella, juuri kuten jätin sen. Poimin miekkani ja kokeilen sen terää. Pieni veripisara kohoaa sormelleni ja nauran. Nauran soturille jota haavoitti oma miekka.
Mutta sieluni. Se itkee.
//Lumenorille tulossa muutama kappale Jumalan välikappaleita taistelemaan mauttomasti//