Kelloseppävertaus (fanifiktio)
Lähetetty: Tiistai, 09.03.2010 02:50
Kas tässä teille, loppuun hiottu ja täydellisyyteen asti voideltu Kelloseppävertaus, tarina eräästä taistelijasta. Kritiikkiä saa esittää, mutta jotkut ratkaisut ovat täysin tarkoituksellisia.
++++++++++++++++++++++++++++++++
Kahdentoista vuoden ajan olen palvellut herrani alaisuudessa, milloin isännän henkeä suojellen, milloin nuorimmalle opetusta antaen. Olen ollut onnekas päästessäni tämän perheen taloon, sillä se löytyy Camorran vauraammasta päästä, ja työni ei ole yksinäistä; olen yksi tusinasta palvelijasta. Kahdentoista vuoden ajan olen palvellut herraani, Catoa, ja hänen perhettään, ja nyt se kaikki päättyy. Minun olisi pitänyt ymmärtää tulevan tuhon merkit.
Siitä on nyt auringon nousu ja lasku, siitä yöstä kun suurimman kilpailijamme joukot tunkeutuivat pihallemme, mursivat porttimme ja kaatoivat suojelusloitsumme, häpäisivät patsaamme ja marssivat suureen taloomme. Flaminiuksen omat miehet eivät olleet näin rohkeita, ei; nämä olivat palkkasotilaita. Kirottu olkoon Flaminiuksen suku ja Camorran raha. Asetuin tunkeilijoita vastaan kahden toverini kanssa, ja peittosimme ensimmäiset uhkarohkeat, jotka olivat irtaantuneet pääjoukosta innossaan ryöstää ja tappaa.
Emme kuitenkaan kuvitelleet pärjäävämme palkkasotilaiden pääasiallista joukkiota vastaan, vaan vetäydyimme suurien kaksoisovien taakse, talon sydämen lähelle. Asetimme oven esteeksi kaiken irtaimiston, ja marmorinen kaappi pysäyttikin jyskytyksen hetkeksi. Muutaman hetken päästä naapuruston toinen kelloseppäyritys murtautuisi sisään noista ovista ja surmaisi koko perheen, ja tuhoaisi talon sykkivästä sydämestä kaikkein arvokkaimman; Caton laboratoriopajan, hänen verensä ja sielunsa.
Yksi ihailtava piirre Catossa oli hänen omistautumisensa työllensä, ja nytkin hän oli pajassaan, tekemässä jotain meille tuntematonta. Kaduin vain sitä, etten ollut nähnyt häntä enemmän, kun pitelin kaappia ovea vasten ja tunsin toisella puolella tuhon heilurin. Kuolema lähestyi, ja kohta muurinmuurtajaksi valjastettu pylväs rikkoisi vastuksemme. Kalmanhiki nousi iholleni, karvas tappion maku kurkkuuni ja juoksin herrani pajaan. Järkeilin, että hänen rauhallinen ja vetäytyvä olemuksensa keskellä kellokoneistoa olisi näkymä jonka haluaisin viimeisekseni. Kadun päähänpistoani, sillä kuolema olisi minua paremmin palvellut.
Astuin pimeyteen, jossa vain korvani tiesivät kertoa tuhansista rattaista, jotka kääntyivät mekaanisella kohinalla kaikkialla ympärilläni. Tunsin massiivisen heilurin liikkeen ylläni, ja järkytyin kun ymmärsin tilan laajuuden. Oliko tämä herrani paja, vai olinko astunut tuonpuoleiseen? Silmäni kuitenkin tottuivat pajan kaamokseen, ja paljastivat minulle määrätyn polkuni syvemmälle pajaan. Kaukaa siinsi valoa, kuin aamunkoin hohde pelon yössä. Sieltä löysin herrani.
Valon luota löysin herrani, joka oli hukkua tanssivaan tuleen. Se peitti hänen uudet mittasuhteensa, hänen uudet kasvonsa. Hänestä huokui tuho ja kadotus, mutta hänen kultaiset kasvonsa hymyilivät. En enää tunnistanut Catoa, vanhaa kellomestaria. Hän ojensi yhden käsistään, ja puhui käsittämättömästi. Hänen äänensä pauhasi kuin tuhat raivoisaa merta, se peitti minut ja alisti vääristykselleen. Herrani komentava ääni käski minut seuraamaan häntä huojuvaan kaaokseen. En voinut vastustaa, niin raskaat olivat syntini. Laskeuduin kuplivan pinnan alle, huumaava polte takoi minut uusiksi ja nousin uutena tähän vanhaan maailmaan.
Kahdentoista vuoden ajan olen palvellut herrani alaisuudessa, ja niin tulisi olemaan tästä hetkestä ikuisuuteen.
Hävitköön maa ja korventukoon taivas!
++++++++++++++++++++++++++++++++
Kahdentoista vuoden ajan olen palvellut herrani alaisuudessa, milloin isännän henkeä suojellen, milloin nuorimmalle opetusta antaen. Olen ollut onnekas päästessäni tämän perheen taloon, sillä se löytyy Camorran vauraammasta päästä, ja työni ei ole yksinäistä; olen yksi tusinasta palvelijasta. Kahdentoista vuoden ajan olen palvellut herraani, Catoa, ja hänen perhettään, ja nyt se kaikki päättyy. Minun olisi pitänyt ymmärtää tulevan tuhon merkit.
Siitä on nyt auringon nousu ja lasku, siitä yöstä kun suurimman kilpailijamme joukot tunkeutuivat pihallemme, mursivat porttimme ja kaatoivat suojelusloitsumme, häpäisivät patsaamme ja marssivat suureen taloomme. Flaminiuksen omat miehet eivät olleet näin rohkeita, ei; nämä olivat palkkasotilaita. Kirottu olkoon Flaminiuksen suku ja Camorran raha. Asetuin tunkeilijoita vastaan kahden toverini kanssa, ja peittosimme ensimmäiset uhkarohkeat, jotka olivat irtaantuneet pääjoukosta innossaan ryöstää ja tappaa.
Emme kuitenkaan kuvitelleet pärjäävämme palkkasotilaiden pääasiallista joukkiota vastaan, vaan vetäydyimme suurien kaksoisovien taakse, talon sydämen lähelle. Asetimme oven esteeksi kaiken irtaimiston, ja marmorinen kaappi pysäyttikin jyskytyksen hetkeksi. Muutaman hetken päästä naapuruston toinen kelloseppäyritys murtautuisi sisään noista ovista ja surmaisi koko perheen, ja tuhoaisi talon sykkivästä sydämestä kaikkein arvokkaimman; Caton laboratoriopajan, hänen verensä ja sielunsa.
Yksi ihailtava piirre Catossa oli hänen omistautumisensa työllensä, ja nytkin hän oli pajassaan, tekemässä jotain meille tuntematonta. Kaduin vain sitä, etten ollut nähnyt häntä enemmän, kun pitelin kaappia ovea vasten ja tunsin toisella puolella tuhon heilurin. Kuolema lähestyi, ja kohta muurinmuurtajaksi valjastettu pylväs rikkoisi vastuksemme. Kalmanhiki nousi iholleni, karvas tappion maku kurkkuuni ja juoksin herrani pajaan. Järkeilin, että hänen rauhallinen ja vetäytyvä olemuksensa keskellä kellokoneistoa olisi näkymä jonka haluaisin viimeisekseni. Kadun päähänpistoani, sillä kuolema olisi minua paremmin palvellut.
Astuin pimeyteen, jossa vain korvani tiesivät kertoa tuhansista rattaista, jotka kääntyivät mekaanisella kohinalla kaikkialla ympärilläni. Tunsin massiivisen heilurin liikkeen ylläni, ja järkytyin kun ymmärsin tilan laajuuden. Oliko tämä herrani paja, vai olinko astunut tuonpuoleiseen? Silmäni kuitenkin tottuivat pajan kaamokseen, ja paljastivat minulle määrätyn polkuni syvemmälle pajaan. Kaukaa siinsi valoa, kuin aamunkoin hohde pelon yössä. Sieltä löysin herrani.
Valon luota löysin herrani, joka oli hukkua tanssivaan tuleen. Se peitti hänen uudet mittasuhteensa, hänen uudet kasvonsa. Hänestä huokui tuho ja kadotus, mutta hänen kultaiset kasvonsa hymyilivät. En enää tunnistanut Catoa, vanhaa kellomestaria. Hän ojensi yhden käsistään, ja puhui käsittämättömästi. Hänen äänensä pauhasi kuin tuhat raivoisaa merta, se peitti minut ja alisti vääristykselleen. Herrani komentava ääni käski minut seuraamaan häntä huojuvaan kaaokseen. En voinut vastustaa, niin raskaat olivat syntini. Laskeuduin kuplivan pinnan alle, huumaava polte takoi minut uusiksi ja nousin uutena tähän vanhaan maailmaan.
Kahdentoista vuoden ajan olen palvellut herrani alaisuudessa, ja niin tulisi olemaan tästä hetkestä ikuisuuteen.
Hävitköön maa ja korventukoon taivas!
