Sudenveri (Fanfic)
Lähetetty: Perjantai, 26.02.2010 11:52
Makasin huohottaen hangessa, selkä vasten paksun männyn karheaa kaarnaa. Sydämeni hakkasi raivokkaasti, maailma tuntui kieppuvan ympärillä. Hengitykseni höyrysi pakkasessa. Puremajälki käsivarressani tykytti. Koko käsi oli veren peitossa. Olin aivan lopussa. Olin ollut lopussa jo tunteja sitten. Viimeiset mailit olin jatkanut silkan epätoivon vimmalla.
Epätoivo on uskomaton voima. Epätoivo oli saanut minut taistelemaan rinta rinnan magian kierouttamien epäluomien ja kävelevien ruumiiden kanssa Härkälinnan muureilla, mutta sekään ei ollut riittänyt. Emme olleet pystyneet suojelemaan Henkeä. Pohjoiseen lähtö oli kenties ollut teoistamme epätoivoisin. Olimme liittoutuneet hirviöiden kanssa suojellaksemme Henkeä, mutta kostonjanossamme olimme valmiit vajoamaan vielä alemmas.
Paluumatkallamme kävi pian selväksi, että olimme saaneet enemmän kuin olimme toivoneet. Mutta millä hinnalla? Joukkomme oli kasvanut nopeasti; jokaisen taaksejääneen kylän nuorukaiset tarttuivat miekkoihinsa ja kirveisiinsä juopuneina tarjoamamme koston makeasta mausta. Jokaiseen taaksejääneeseen kylään jäi tapettuja ja teurastettuja, niitä jotka olivat puhuneet meitä vastaan, kavahtaneet kauhusta nähdessään liittolaisemme.
Koitin puhua Osmalle, saada hänet ymmärtämään, mutta hän ei suostunut näkemään. Toisinaan mietin oliko hänessä enää lainkaan jäljellä sitä nuorukaista, jonka miekkaan oli kalahtanut niin monet kerrat harjoitellessamme niityillä, vai oliko kostonhimo ja raivo polttanut kaiken pois. Hänen silmissään ei enää näkynyt muuta.
Minä en kuitenkaan osannut ummistaa silmiäni. Minut oli kasvatettu soturiksi, ei teurastajaksi. Viime yö oli ollut viimeinen pisara. Saatoin vieläkin kuulla sen tytön kiljunnan, haistaa palavan lihan tuoksun. Jossain kaukana ulvoi susi. Toinen vastasi, paljon lähempää. Ne olisivat pian täällä. Tartuin tiukemmin miekkaani ja ryhdyin kiskomaan itseäni pystyyn.
Miekan paino tuntui hyvältä käsissäni. Se oli isäni miekka, Norretian tummasta teräksestä taottu. Jostain kaukaa mieleeni palasi laulu nuoruudestani, ajalta jolloin vielä taistelimme taistelun vuoksi, emmekä silkasta epätoivosta. Suljin silmäni ja aloin hyräillä hiljaa.
”Mie oon köyhä poika Norretiasta…” Jossain puiden siimeksessä rasahti. ”…ei oo mulla yhtään ystävää…” Painoin selkäni vasten männyn tukeva runkoa. ”…mulla on vain miekka, jonka isä mulle jätti…” Avasin silmäni. Tumma hahmo seisoi edessäni, kirves olalla, tummat silmät tuijottaen kypärän raoista kuin suolammet. ”…koskas pannaan veri virtaamaan?”
Hahmo edessäni virnisti. ”Hukka…” Tuijotin häntä kulmieni alta, miekka valmiina välissämme. ”Bale”, vastasin hiljaa. Varjoissa ympärilläni näkyi liikettä, kumarat hahmot hiipivät silmät kiiluen. Puristin miekkaani kädet rasituksesta ja uupumuksesta täristen. ”Voitte tappaa minut, mutta jonkun teistä vien mukanani.”
Balen nauru oli luonnoton, se juoksi pitkin selkärankaa ja sai koko kehon värisemään. ”Hukka… Me emme ole täällä tappamassa sinua.” Bale kohotti kätensä, kämmen avoinna, kun kutsuen. Varjot ympärilläni lipuivat lähemmäksi. Matala murina täytti korvani ja tajuntani. ”Etkö jo näe? Etkö tunne?”
Päässäni huojui. Tuijotin hämmentyneenä kättäni. Veri oli kuivunut. Hampaanjäljet olivat muuttuneet mustiksi ja pienet tummat viirut kulkivat ihoni alla. Bale puristi kätensä nyrkkiin. Silmissäni pimeni, ihoni alla tykytti. Miekka kirposi otteestani, putosin polvilleni.
Tunsin ympärilläni muitten sykkeen, lauman sykkeen. ”Hukka, me emme ole täällä tappamassa sinua. Me olemme täällä toivottamassa sinut kotiin.” Ulvonta alkoi, koko lauma ulvoi. Minä ulvoin.
http://www.facebook.com/photo.php?pid=3 ... =746866542
Hukka juuri ennen Härkälinnan taistelua. Kuvaajana Aleksi Joensuu.
(FaBan jälkeen julkasen näistä sitte villit slash-versiot...)
Epätoivo on uskomaton voima. Epätoivo oli saanut minut taistelemaan rinta rinnan magian kierouttamien epäluomien ja kävelevien ruumiiden kanssa Härkälinnan muureilla, mutta sekään ei ollut riittänyt. Emme olleet pystyneet suojelemaan Henkeä. Pohjoiseen lähtö oli kenties ollut teoistamme epätoivoisin. Olimme liittoutuneet hirviöiden kanssa suojellaksemme Henkeä, mutta kostonjanossamme olimme valmiit vajoamaan vielä alemmas.
Paluumatkallamme kävi pian selväksi, että olimme saaneet enemmän kuin olimme toivoneet. Mutta millä hinnalla? Joukkomme oli kasvanut nopeasti; jokaisen taaksejääneen kylän nuorukaiset tarttuivat miekkoihinsa ja kirveisiinsä juopuneina tarjoamamme koston makeasta mausta. Jokaiseen taaksejääneeseen kylään jäi tapettuja ja teurastettuja, niitä jotka olivat puhuneet meitä vastaan, kavahtaneet kauhusta nähdessään liittolaisemme.
Koitin puhua Osmalle, saada hänet ymmärtämään, mutta hän ei suostunut näkemään. Toisinaan mietin oliko hänessä enää lainkaan jäljellä sitä nuorukaista, jonka miekkaan oli kalahtanut niin monet kerrat harjoitellessamme niityillä, vai oliko kostonhimo ja raivo polttanut kaiken pois. Hänen silmissään ei enää näkynyt muuta.
Minä en kuitenkaan osannut ummistaa silmiäni. Minut oli kasvatettu soturiksi, ei teurastajaksi. Viime yö oli ollut viimeinen pisara. Saatoin vieläkin kuulla sen tytön kiljunnan, haistaa palavan lihan tuoksun. Jossain kaukana ulvoi susi. Toinen vastasi, paljon lähempää. Ne olisivat pian täällä. Tartuin tiukemmin miekkaani ja ryhdyin kiskomaan itseäni pystyyn.
Miekan paino tuntui hyvältä käsissäni. Se oli isäni miekka, Norretian tummasta teräksestä taottu. Jostain kaukaa mieleeni palasi laulu nuoruudestani, ajalta jolloin vielä taistelimme taistelun vuoksi, emmekä silkasta epätoivosta. Suljin silmäni ja aloin hyräillä hiljaa.
”Mie oon köyhä poika Norretiasta…” Jossain puiden siimeksessä rasahti. ”…ei oo mulla yhtään ystävää…” Painoin selkäni vasten männyn tukeva runkoa. ”…mulla on vain miekka, jonka isä mulle jätti…” Avasin silmäni. Tumma hahmo seisoi edessäni, kirves olalla, tummat silmät tuijottaen kypärän raoista kuin suolammet. ”…koskas pannaan veri virtaamaan?”
Hahmo edessäni virnisti. ”Hukka…” Tuijotin häntä kulmieni alta, miekka valmiina välissämme. ”Bale”, vastasin hiljaa. Varjoissa ympärilläni näkyi liikettä, kumarat hahmot hiipivät silmät kiiluen. Puristin miekkaani kädet rasituksesta ja uupumuksesta täristen. ”Voitte tappaa minut, mutta jonkun teistä vien mukanani.”
Balen nauru oli luonnoton, se juoksi pitkin selkärankaa ja sai koko kehon värisemään. ”Hukka… Me emme ole täällä tappamassa sinua.” Bale kohotti kätensä, kämmen avoinna, kun kutsuen. Varjot ympärilläni lipuivat lähemmäksi. Matala murina täytti korvani ja tajuntani. ”Etkö jo näe? Etkö tunne?”
Päässäni huojui. Tuijotin hämmentyneenä kättäni. Veri oli kuivunut. Hampaanjäljet olivat muuttuneet mustiksi ja pienet tummat viirut kulkivat ihoni alla. Bale puristi kätensä nyrkkiin. Silmissäni pimeni, ihoni alla tykytti. Miekka kirposi otteestani, putosin polvilleni.
Tunsin ympärilläni muitten sykkeen, lauman sykkeen. ”Hukka, me emme ole täällä tappamassa sinua. Me olemme täällä toivottamassa sinut kotiin.” Ulvonta alkoi, koko lauma ulvoi. Minä ulvoin.
http://www.facebook.com/photo.php?pid=3 ... =746866542
Hukka juuri ennen Härkälinnan taistelua. Kuvaajana Aleksi Joensuu.
(FaBan jälkeen julkasen näistä sitte villit slash-versiot...)
