Painajaisia rajamailla (fanfic)
Lähetetty: Torstai, 18.02.2010 13:08
Säpsähdin hereille kiljuntaan. Se ei enää edes yllättänyt. Tönäisin pojan hereille ja nousin lisäämään puita käryävään hiilipannuun. Teltan ulkopuolella oli pimeään, aamunkoittoon oli vielä monta tuntia. Poika oli noussut istualleen ja tuijotti kun kohensin hiilloksen pieneen liekkiin. Kevät oli jo tullut, mutta yöt olivat yhä kylmiä. Pojan kahleet kilahtivat, kun hän kiskoi huopaa tiukemmin ympärilleen. Hän ei voinut olla kuuttatoista vanhempi. Tuskin yksikään siitä porukasta oli ollut.
Lumien sulettua rajamaat olivat alkaneet vilistä pohjoisen miehiä, tiedustelijoita, pieniä rosvojoukkoja. Me emme enää liikkuneet muutoin kuin vahvennettuina partioina. Heidän pieni joukkonsa oli yllätetty nuotion äärestä värjöttelemästä. Luutnantti kutsui sitä komeaksi voitoksi. Minä kutsuin sitä teurastukseksi. Vankeja oli otettu kaksi. Toisen me hautasimme tänä aamuna.
Silti kuolleet olivat onnekkaita: he olivat lähteneet taistelussa - jos sitä nyt taisteluksi saattoi sanoa - kuten pohjoisessa oli tapana. Pojan asiat olivat toisin. Viilto hänen ohimollaan oli jo alkanut parantua, hän selviäisi Camorraan asti. Norretialaiset eivät kuitenkaan olleet suosittuja orjina, he olivat liian villejä palvelijoiksi. Hänet laivattaisiin etelään suolakaivoksiin, tai kenties marmoria louhimaan. Hän viettäisi loppuikänsä kahleissa. Se ei ollut elämää, ei pohjoisen pojalle. Hänestä näki nytkin, kuinka kahleet painoivat tavalla, jonka saattoi ymmärtää vain vapaaksi syntynyt.
”Olitko sinä Härkälinnalla?” Hänen puheensa oli pohjoisen paksua mongerrusta. En ollut kertaakaan kuullut hänen puhuvan; unissaankin hän vain huusi. Kesti hetken ennen kuin tajusin nyökätä. ”Sinussa virtaa klaanien veri, ja silti sinä taistelit heidän kanssaan.” Poika tuijotti minua kulmiensa alta. Nostamani halko oli pysähtynyt kesken matkan, sydämeni hakkasi kuin rusakolla. ”He ovat minun klaanini nyt.”
Poika oli oikeassa, äitini oli tuotu orjana pohjoisesta. Häneltä minulle ei ollut jäänyt muuta kuin kalpea iho ja punertava parta. Ja kaikki lapsuuteni sadut ja tarinat. Nykyään Norretia ei kuitenkaan ollut hyvässä huudossa, ja olin pitänyt syntyperäni visusti omana tietonani. Camorran palkkasotilaiden sekamelskassa se ei ollut vaikeaa. Poika oli kuitenkin nähnyt sen minusta suoraan, kysymättä, miettimättä.
”Minäkin olin siellä. Veljeni kantoi minut pois taistelukentältä.” Poika tuijotti tuleen näkemättä mitään. Hän oli kaukana pohjoisessa, Härkälinnan porteilla. Minäkin muistin sen, veren ja raudan katkun, taivaalla kiertelevät korpit. ”Me palasimme hiljaisina poltettujen kotiemme raunioille. Meidät oli voitettu, klaanit oli lyöty hajalle, Henki -” Pojan ääni värähti. ”Henki oli surmattu.”
”Mutta kaikki eivät suostuneet antamaan periksi. Osma, klaanien yhdistäjä, ja Hukka ja muut. He vannoivat kostoa. Kostoa Lumenorille, kostoa Camorralle, kostoa haltiolle. Eräänä kylmänä syyspäivänä he ottivat aseensa ja muonaa ja turkiksia, ja suuntasivat pohjoiseen, kylmille jäätasangoille. Luulimme ettemme enää näkisi heitä.” Poika kietoi kädet polviensa ympärille ja vaikeni. Kun hän viimein jatkoi, ymmärsin, ettei hän enää puhunut minulle. Hän puhui vain, koska hänen oli pakko.
”Mutta kevään tullessa he palasivat. Muuttuneina, erilaisina. ” Pidätin hengitystäni, en uskaltanut keskeyttää häntä. ”Olen nähnyt kuinka soturit tanssivat itsensä taisteluraivoon. Berserk, meillä sanotaan. Mutta tämä oli jotain muuta. Mustaa, synkkää raivoa.” Poika pudisti hiljaisena päätään. ”Eivätkä he tulleet yksin. Heidän mukanaan tulivat vikyngr, kylmät miehet.” Poika tärisi tuijottaessaan lasittunein silmin liekkeihin. ”Kylmissä haarniskoissaan, kylmin silmin, kylmin sydämin. ”
”Joskus mietin olivatko he miehiä lainkaan, vaiko vain petoja ihmisten nahoissa, tai kenties vain omat painajaisemme, lihaksi tulleina. En tiedä. Mutta tiedän, että he ovat tulossa.” Poika nosti katseensa minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. ”He ovat tulossa.”
(Norretia värvää!)
Lumien sulettua rajamaat olivat alkaneet vilistä pohjoisen miehiä, tiedustelijoita, pieniä rosvojoukkoja. Me emme enää liikkuneet muutoin kuin vahvennettuina partioina. Heidän pieni joukkonsa oli yllätetty nuotion äärestä värjöttelemästä. Luutnantti kutsui sitä komeaksi voitoksi. Minä kutsuin sitä teurastukseksi. Vankeja oli otettu kaksi. Toisen me hautasimme tänä aamuna.
Silti kuolleet olivat onnekkaita: he olivat lähteneet taistelussa - jos sitä nyt taisteluksi saattoi sanoa - kuten pohjoisessa oli tapana. Pojan asiat olivat toisin. Viilto hänen ohimollaan oli jo alkanut parantua, hän selviäisi Camorraan asti. Norretialaiset eivät kuitenkaan olleet suosittuja orjina, he olivat liian villejä palvelijoiksi. Hänet laivattaisiin etelään suolakaivoksiin, tai kenties marmoria louhimaan. Hän viettäisi loppuikänsä kahleissa. Se ei ollut elämää, ei pohjoisen pojalle. Hänestä näki nytkin, kuinka kahleet painoivat tavalla, jonka saattoi ymmärtää vain vapaaksi syntynyt.
”Olitko sinä Härkälinnalla?” Hänen puheensa oli pohjoisen paksua mongerrusta. En ollut kertaakaan kuullut hänen puhuvan; unissaankin hän vain huusi. Kesti hetken ennen kuin tajusin nyökätä. ”Sinussa virtaa klaanien veri, ja silti sinä taistelit heidän kanssaan.” Poika tuijotti minua kulmiensa alta. Nostamani halko oli pysähtynyt kesken matkan, sydämeni hakkasi kuin rusakolla. ”He ovat minun klaanini nyt.”
Poika oli oikeassa, äitini oli tuotu orjana pohjoisesta. Häneltä minulle ei ollut jäänyt muuta kuin kalpea iho ja punertava parta. Ja kaikki lapsuuteni sadut ja tarinat. Nykyään Norretia ei kuitenkaan ollut hyvässä huudossa, ja olin pitänyt syntyperäni visusti omana tietonani. Camorran palkkasotilaiden sekamelskassa se ei ollut vaikeaa. Poika oli kuitenkin nähnyt sen minusta suoraan, kysymättä, miettimättä.
”Minäkin olin siellä. Veljeni kantoi minut pois taistelukentältä.” Poika tuijotti tuleen näkemättä mitään. Hän oli kaukana pohjoisessa, Härkälinnan porteilla. Minäkin muistin sen, veren ja raudan katkun, taivaalla kiertelevät korpit. ”Me palasimme hiljaisina poltettujen kotiemme raunioille. Meidät oli voitettu, klaanit oli lyöty hajalle, Henki -” Pojan ääni värähti. ”Henki oli surmattu.”
”Mutta kaikki eivät suostuneet antamaan periksi. Osma, klaanien yhdistäjä, ja Hukka ja muut. He vannoivat kostoa. Kostoa Lumenorille, kostoa Camorralle, kostoa haltiolle. Eräänä kylmänä syyspäivänä he ottivat aseensa ja muonaa ja turkiksia, ja suuntasivat pohjoiseen, kylmille jäätasangoille. Luulimme ettemme enää näkisi heitä.” Poika kietoi kädet polviensa ympärille ja vaikeni. Kun hän viimein jatkoi, ymmärsin, ettei hän enää puhunut minulle. Hän puhui vain, koska hänen oli pakko.
”Mutta kevään tullessa he palasivat. Muuttuneina, erilaisina. ” Pidätin hengitystäni, en uskaltanut keskeyttää häntä. ”Olen nähnyt kuinka soturit tanssivat itsensä taisteluraivoon. Berserk, meillä sanotaan. Mutta tämä oli jotain muuta. Mustaa, synkkää raivoa.” Poika pudisti hiljaisena päätään. ”Eivätkä he tulleet yksin. Heidän mukanaan tulivat vikyngr, kylmät miehet.” Poika tärisi tuijottaessaan lasittunein silmin liekkeihin. ”Kylmissä haarniskoissaan, kylmin silmin, kylmin sydämin. ”
”Joskus mietin olivatko he miehiä lainkaan, vaiko vain petoja ihmisten nahoissa, tai kenties vain omat painajaisemme, lihaksi tulleina. En tiedä. Mutta tiedän, että he ovat tulossa.” Poika nosti katseensa minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. ”He ovat tulossa.”
(Norretia värvää!)
