Sotahuuto

Rämä toivoi kaikilta jotain yhteistä johtoryhmää pönöttelemään. Ei hei lähdetä mukaan. Ei meillä ole varaa. Jos kumpikin porukka uhraa parhaita taktikoitaan takariviin, me häviämme suhteessa enemmän

Ollaan muka itsepäisiä teutoniherroja jotka johtavat kukin omia joukkojaan pääosin suoraan rintamasta. Sekin on historiallisesti kurantti tapa. Tässä on jo ihan se ettei johto-organisaatiota voi saada toimimaan ilman että johtajat ovat liki korvaanhuutamisetäisyydellä miehistä.

Jos komentoväkeä vaaditaan, niin sitten suosittelen että otamme kannaksemme sen että väkeä komentoryhmään kuuluu "per ryhmä" eikä absoluuttista määrää. Meillä on vähemmän väkeä, joten absoluuttinen ryhmä syö suhteessa isomman osan rivijoukoista. Per ryhmä pohjalta pakanat joutuu laittamaan komentoon tuplasti väkeä

Jos mukinat ei auta, niin sitten suosittelen komentoryhmää jossa on komentaja, lipunkantaja (joka voi olla samallla joku muu komentoryhmän edustaja) ja tarvittu määrä apukomentajia, jotka pikapikaa lähtevät ottamaan rintamanjohtovastuuta ja tietenkin palaavat tarpeen tullen komentajan tykö, eli ei juuri koskaan. Sekä ne vaaditut viestinviejät *köh* selustansuojaajat *köh*, esim yksi per ryhmä.

Ehdottomasti samaa mieltä. Jos puolalaisia on rapiat 30 enemmän, niin 5-10 hengen johtoryhmä on heiltä paljon vähemmän pois kuin meiltä.

Lisäksi olen edelleen sitä mieltä, että komentaminen, etenkin taistelukontaktin synnyttyä on täysin mahdotonta. Komento saattaisi jollain ihmeen ilveellä tai allekirjoittaneen äänen volyymilla löytää tiensä ryhmänjohtajille, mutta itse ryhmänjohtajat eivät enää mitenkään saisi taistelukontaktissa olevia joukkojaan toimimaan. Kokeilin tätä Warhammer - valtakunta liekeissä tapahtumassa, jossa kapeikkotaistelussa joukkomme oli ehkä 30-40 henkeä tai siihen suuntaan. Koetin huutaa korvaan tai väkisin siirtää ihmisiä paikasta toiseen, mutta keskimäärin mitään ei tapahtunut. Ja tämä yritys vihollisen vasta norkoillessa kymmenen metrin päässä. Taistelun aikana ei enää mikään mennyt perille yhtään kenellekään, jos ei tarttunut niskasta kiinni ja kääntänyt päätä uuteen menosuuntaan.

Ainoastaan kaikkein yksinkertaisimmat käskyt voivat toimia ja nekin ovat hieman tarpeettomia, kun peruskuvioista on jo ennen taistelua sovittu (jolloin esim. toinen sivusta tietää olla höntyilemättä ja odottaa ratkaisua toiselta sivustalta).

Ongelma tulee, jos Rämä vaatii johtajaa ja armeijan sotalippua pisteteknisistä syistä. Mitä tarjoamme vastineeksi, jotta saisimme toteuttaa Jontzun hyvää ajatusta?

Ottakaapa joku asiaksenne esittää tuo Jontzun idea itsepäisistä teutoneista Rämälle. Itse en kehtaa, kun jo kritisoin komentajien tarvtta kenttätaistelussa ketjuun.

Jos kysymys on pistetekninen, niin aina voisi ehdottaa, että jokaista yksittäistä teutonilippua painotettaisiin pisteellisesti sen verran enemmän, että homma pysyisi tasapainossa, vaikkei päälippua olisikaan vietävänä.

Ja vaihtoehtomme tosiaan on lähes historiallisempi kuin Rämän tarjoama, etenkin kun kyseessä ovat hengelliset ritarikunnat, joiden itsepäisyys mm. ristiretkillä on suorastaan legendaarista. Hattin ja LaForbie sanon minä.

Jos komentoväkeä vaaditaan, niin sitten suosittelen että otamme kannaksemme sen että väkeä komentoryhmään kuuluu "per ryhmä" eikä absoluuttista määrää. Meillä on vähemmän väkeä, joten absoluuttinen ryhmä syö suhteessa isomman osan rivijoukoista. Per ryhmä pohjalta pakanat joutuu laittamaan komentoon tuplasti väkeä

Ongelmaksi tulee, että Puola-Liettualla on 4-5 ryhmää, jotka rampautuvat saman tien, jos niistä irrotetaan 1-2 miestä komentoryhmään.

Mihinkäs medic pistetään? Eikös jokainen ryhmä saa "ensisiteitä", joten lämäri voisi roikkua komentotyhmän kanssa ja puikkelehtia paikkaamaan haavottuneita kun siihen tulee tilaisuus.

MrBigMr kirjoitti:Mihinkäs medic pistetään? Eikös jokainen ryhmä saa "ensisiteitä", joten lämäri voisi roikkua komentotyhmän kanssa ja puikkelehtia paikkaamaan haavottuneita kun siihen tulee tilaisuus.

Kenttätaistelut ovat niin nopeita, että niissä kannattaa ehkä keskittääkin lääkintätoimintaa vain muutamalle harvalle. Sen sijaan maastoskenaarioissa jokaisessa ryhmässä on hyvä olla vähintään yksi lääkintämies. Maastoskenaarioissa on usein aikaa pysähtyä paikkaamaan, muttei välttämättä odottamaan muualta tulevaa lääkintämiestä.

Lääkintämieshän on soturi siinä missä muutkin. Ehkä sellainen jota ei haluta heti menettää, mutta rivissä kuitenkin. Kenttätaisteluissa lääkintähuolto miltei turhaa koska homma on nopeasti ohi. Maastotoiminnassa jalkojen parantelu kahakan jälkeen on tärkeimpiä toimintamuotoja.

Gnomus kirjoitti:Lääkintämieshän on soturi siinä missä muutkin.

Ei ihan miten meille opetettiin intissä, ja aikanaan (siellä 1400-luvulla) uskoisi ammattitaitoisen lämärin olleen arvokasta tavaraa. Mutta toki lämäri sopii lähemmäksi miehiä. Ei sitä koskaan tiedä jos saisi nopsaan kaverin käden tai jalan paikattua (tuommoisen kankaan pyöräyttää raajaan varsin nopeasti), olisi mies taas taistelukuntoinen.

Ideahan on että se side sidotaan kunnolla, jotta vältytään siltä "kerran ympäri ja umppariin ihmeparannukselta". Jos jokaisesta ryhmästä yksi mies on takana taistelematta, niin se rasittaa paljon enemmän. Sekä lämäörin että lippumiehen täytyy otaistella, mutta paikassa ja tyylillä jossa eivät vaarannu.

Viime vuonna kenttätaistelut olivat ohi noin minuutissa alkamisestaan. Siinä ajassa ei oikein ehdi loukkaantua, etsiä lääkintämiestä, saada hoitoa, palata taisteluun ja ehtiä tekemäänkin jotain. Vammat hoidetaan taistelun jälkeen.

Lekurin olemassa olo on kuitenkin hyvä noteerata. Erityisesti tilanteissa, joissa maastossa yksittäinen ryhmä kohtaa toisen, kannattaa välttää kuolemaan asti taistelua ja vetäytyä ajoissa odottamaan, että kaverit hoitavat homman loppuun, ellei tilanne aivan kriittisesti vaadi haavoittuneenkin panosta. Näin raajarikot voidaan taiston tauottua paikata kuntoon sen sijaan, että makaisivat kuolleina. Eli ajatus mukana toiminnassa.

Gnomus kirjoitti:Ideahan on että se side sidotaan kunnolla, jotta vältytään siltä "kerran ympäri ja umppariin ihmeparannukselta".

Kyllä niitä ensisiteitä on tullut sen verran sidottua, että jonkun kankaanpätkän saa kunnolla kiinni ilman ongelmia.

Jos jokaisesta ryhmästä yksi mies on takana taistelematta, niin se rasittaa paljon enemmän. Sekä lämäörin että lippumiehen täytyy otaistella, mutta paikassa ja tyylillä jossa eivät vaarannu.

Toki toki. Siis lämäri taistelee kyllä, mutta olisi vähän tyhmää pistää mies ihan ensimmäiseen riviin.

Kantti kirjoitti:Erityisesti tilanteissa, joissa maastossa yksittäinen ryhmä kohtaa toisen, kannattaa välttää kuolemaan asti taistelua ja vetäytyä ajoissa odottamaan, että kaverit hoitavat homman loppuun, ellei tilanne aivan kriittisesti vaadi haavoittuneenkin panosta. Näin raajarikot voidaan taiston tauottua paikata kuntoon sen sijaan, että makaisivat kuolleina.

Just my point.
Kenttätaisteluissa lämäri ei ole ehkä kaikkein paras, mutta pitkissä taisteluissa, joissa on mahdollisia taukoja, on hyvä ottaa huomioon lekurin olemassaolo. Turha raajarikkona rynnätä kuolemaan, jos on mahdollisuus saada ensiapua. Näin säästytään ylimääräisiltä tappioilta ja kerätään ehkä pari pojoa talteen, tai jotain.

Itse voin ilmoittautua vapaaehtoiseksi kipusiskoksi, kun on koulutus hommaan ja on intin jäljiltä jäänyt hihamerkkikin liiveihin.

Siis välskäri voisi toimia taistelussa samalla tavalla kuin kevyt rivimies.. Eli ei mene haastamaan isoimpia/full armored-miehiä vastaan vaan tappelisi vähän sivummalla pahimmasta rytäkästä.. Jos välskäri kuolee, saako joku toinen ottaa niitä siteitä?

Misumasu kirjoitti:Jos välskäri kuolee, saako joku toinen ottaa niitä siteitä?

Tähän ainakin maalaisjärki sanoo että ei. Ilman tuota lääkintämihen virkahan ei olisi enää virka vaan lääkintäpussin kantamisnakki.

Mutta saako naapuriryhmän välskäri ottaa tarpeet ja käyttää? Ja oletan (ja toivon) että meidän 29 hengen ryhmässä saisi olla 2-3 lekuria, eli noin yksi kymmentä kaveria kohden.

Gnomus kirjoitti:Mutta saako naapuriryhmän välskäri ottaa tarpeet ja käyttää? Ja oletan (ja toivon) että meidän 29 hengen ryhmässä saisi olla 2-3 lekuria, eli noin yksi kymmentä kaveria kohden.

Pitänee kysyä sitten päättäjiltä paikanpäällä. Mitä noista säännöistä ymmärsin, jokaisella ryhmällä on oma hoitsu ja tällä siteet ryhmän kokoon suhteutettuna. Näin pikaisella laskulla tuolle 29 henk. ryhmälle tulisi abaut 9-10 sidettä.

Eli vastustajien välskärit ovat jousille oiva maalitaulu..