Minardil kirjoitti:Kunniakkain hetki oli kyllä taatusti sunnuntaina linnakkeen puolustaminen ihan oikeassa laidassa päälle vyöryvää SOSin ja Rämän kilpitestudoa vastaan kun sain vihdoin käteeni kolmemetrisen keihään. Sellaista fragfestiä en ole koskaan ennen kokenut, en Sotahuudossa enkä missään. Väkeä kaatui kuin heinää ja ensi vuoden asevalintani kävi kristallinkirkkaaksi. Punaisia ja vihreitä pirulaisia riitti koko ajan ja puolustamassa oli epämääräinen hyypiöposse Takavasaraa, Wanainmaata, Tuonen Korppeja ja Possuja mutta silti höyryjyrä onnistuttiin pitämään ojassa vaikka skenaarion lopussa muurista ei ollut yhtään mitään jäljellä. Jos jostain olin tänä vuonna ylpeä niin tästä suorituksesta.
Pitää kyllä sanoa itsekin että tuo kohtaus oli äärimmäisen eeppinen!

Olimme siis aivan äärioikealla, johon itse asiassa kolme vishnaa olivat juntanneet kilpensä, itse olin vishnojen vasemmalla puolella, ja siinä oli tosiaan aivan random posse pikkukilpiä (parhaillaan koottiin pikkukilvistä kaiketi neljä kilpeä korkea shield wall, jossa alimmaisena oli possu kyljellään pienellä kilvellä, minä polvillaan suojaamassa tätä keskikahvaufollani ja vielä omaa päätäni hilpareilta suojaamassa taisi olla juuri noita Korppeja tai Wanainmaata). Erään hyökkäysaallon torjumisen jälkeen sitten Minardil syöksyy himopitkän keihään kanssa paikalle ja asettuu makaamaan Vishnojen olkapäille jotta yltäisi pidemmälle, ja alkoi tikata panssarimörköjä seulaksi. Itse nousinkin sitten heti suojaamaan Minardilia.
Muita hienoja hetkiä oli myös mm. linnaan hyökkääminen. Itse heiluttelin Skotlannin (ent. Sveanmaa) suurbanneria vallihaudan laidalla ja huutelin respaaville possuille "Possut eteenpäin! For Scotland!!!" Jossain vaiheessahan armeija sitten pääsi läpikin ja päästiin syöksymään tornin alle. Jäin sitten vielä vähäksi aikaa heiluttelemaan lippua muurin jämillä.
Kun taas tappoja tarkastelee niin Riskissähän niitä tietty tuli eniten. Pääsi aina vähän väliä milloin kenenkin selustaan, ja korjasin talteen mm. sellaiset päänahat kuin KeisariP ja Susikukko (joista tämä viimeisin tosin takaapäin mutta eniveis). Huutelin koko ajan kaaosta, vasaraa ja uudelleen ryhmittymistä, vaikka muita vasaroita ei sillä hetkellä olisi ollutkaan lähimaillakaan. Pyrin aina syöksymään vihollisen linjan taakse keräämään huomiota ja sekoittamaan pakkaa. Välillä tuli oikein Leonidas olo, kun sieltä täältä syöksyi yksittäisiä solttuja, joita pääsi pistelemään pataan. Kunnes sitten piti perääntyä ylivoiman / järjestäytyneen osaston edestä. Yhdessä välissä miekkakäden menetettyäni jäin muiden vasaroiden kanssa suojaamaan erästä lippupistettä aina Turan tappavaan rynnäkköön asti. Vielä lähdimme viimeisillä sekunteilla erään tutun ruttolaisen kanssa last epic chargeen, mutta torvi mokoma törähti viisi sekuntia liian aikaisin.
Eräs ryhmäkohtainen huippuhetki oli hornankattila saatossa, jossa Saksa-Balttian piti kuljettaa lippu ja saatettava voittopisteelle. Jäimme erään jyrkän rinteen päälle mahdollisimman näkyvään paikkaan ja yritimme korkealta paikantaa lippua / saatettavaa. Minuutti tai pari siitä kun ensimmäinen kontakti armeijoiden välillä oli saatu, eräs Vishnan osasto / jämät hoksasivat alhaalta meidät, ja lähtivät kapuamaan ylös rinnettä, joka oli kenties jyrkin mitä koko Sohu alueelta löytyi. Kanssamme rinteellä oli pari possua ja jostain ilmestyi myös yksi entalialainen, ja kurmotimme koko poppoon lakoon. Myös ekassa metsätaistelussa pääsimme tuhoamaan yhden vishnan osaston, kun saimme sen Muerten kanssa pihtien väliin. Samassa skenussa skirmattiin myös parin ruttolaisen kanssa matalaksi vishnan toisen osaston jämät ilman tappioita. Siitäkin päästiin vielä Perkeleen selkään, mutta mokomat ehtivät kääntyä ennen kuin sain tehtyä kovin paljoa vahinkoa.
Olin myös erittäin tyytyväinen itseeni, kun joukkoni tottelivat mukisematta käskyjä ja antoivat kaikkensa mihin pystyivät ja vielä vähän enemmänkin. Etenkin Riskissä ja linnataisteluissa puhtia riitti uskomaton määrä. Kiitos heille siitä.