Silloin se olisi varmaan muuttunut sellaiseen muotoon että et tunnistaisi sitä. Tai katsotaanpa, mitä mieltä olet:
Kiitos kysymästä, alla muutama tuuma noihin liittyen. tiirikkasanoja
lienevät "jatkumo", "eloisa", "kulttuuri" ja "perinne." Voitaisiin puhua
mm. myös kollektiivisesta tiedostamattomasta muistista, paikallisesti
irrallisista perinteistä tai mystisemmin miekkailusta universaalina
ykseytenä. Mutta, alla on käsitelty ilmiötä "eloisana kulttuurillisena
perinne jatkumona."
"I dream all that I could be, that was some good time wasted."
..kuten laulussa sanotaan ..
Elävyys olisi mahdollista hahmottaa juuri eloisana osittain muodottoman ilmiön vaalimisena
erotuksena jonkin tarkasti määritellyn muodon edustamisesta tai toistamisesta. Ajateltaessa
vaikkapa uskontoa, eloisa kristillisyys varmaankin etsisi rakkaudellisuuden muotoja ajassa,
sen sijaan että ensisijassa pyrkisi määrittämään ulossulkevia dokmeja, sillä näiden määritteleminen
johtaa "rakastan rauhaa enemmän kuin sinä" kilpailuun ja kohta jompikumpi onkin herransa luona.
Saman notkeuden, epämääräisyyden ja alkutilaisuuden ymmärrän myös koskemaan eloisia
ilmiöitä sinänsä. Kuten keskustellessamme - diletantisti - mikä on varhaisrapiirin, ripiirin ja
myöhäisrapiirin ero, ystäväni Ville Kastari sanoi:"Tuo on sitä nykyajan lajittelua, ennen ne oli
vain miekkoja." Tässä on tietty totuuden itu. (Samoin historioitsijat tapaavat laittaa karttoihin
jonkun valtakunnan alueellisesti laajimmillaan, taidehistoriassa puhutaan "kypsästä kaudesta."
Eli kyseessä ei yllättäenkään useinkaan ole, "mitä sieltä löytyy" vaan pikemminkin "mitä
haluamme sieltä löytyvän" (hyvä tarina, välineellisesti selkeä..) tai "miten havainto on
rakenteistunut ilman tietoisuutta tuosta rakenteesta.")
Perinne, jonkun sanoessa esim. ettei hän "harrasta tanssia" (siis varsinaiselle elämällä ulkoinen
osittain satunnainen muoto) tai ettei tanssi elämäntapana (jolloin kyseessä on tapa, siis ruumiin
tilaan asettumisen muoto), vaan sen sijaan sanoo ettei voi määritellä hengittäväksi, käveleväksi,
tms. tai miekkailevaksi, kaikkien noiden ilmentyessä ikään kuin samaan hengen alaan kuuluvaksi
kuin sanoa, "käteni kuuluu minulle" tai "voin liikuttaa kättäni." Viimeksi mainitussa tapauksessa
miekkailu ei ole ulkoinen kokonaisuus tai jokin ruumiin roolillinen kokonaisuus vaan eloon heräävä
maailma, joka epäilemättä sisältää sellaista hienovaraista tuntumaa joka vaikuttaa miltei
taianomaiselta tai tavoittamattomalta ulkoiselle kokonaisuudelle tai kehonkielillisille rooleille.
Silloin et osaa aina itsekään selittää miksi toimit jollain tietyllä tavoin, voit vain ilmaista osittain
perusteettomasti. (mikä saattaa ärsyttää tai häiritä tavattomasti häntä, jolle miekkailu on ulkoinen
muoto, joka pitää yrittää hallita juuri tuona ulkoisena muotona.) Mutta, miekkailu elementtinä alkaakin
elää omaa elämäänsä, etkä voi enää, ulkoisena tai muotona, hallita sitä vaan se hallitsee sinua,
kuten vesi kalaa. (Väitän tämän olleen yksi syy miksi miekkailukoulut olivat esivallan luupin alla
keskiajalla, eiväthän ne oppilaat aina ihan pyhäkoululaisia olleet.) Edellisen hahmotuksen valossa
perinteessä on samaan aikaan jatkumo (samantapainen maailma) ja katkos. (harrastus - elementti)
Toinen asia on, kuten toitkin esille, etteivät välineet useinkaan ratkaise niin paljon kuin asenne
tai tunnelma merkityksellisyyden tai semanttisten kiinnekohtien kannalta. Kärjistettynä, todella
juhlallinen sekoilu teräsmiekoilla tuskin pyhittäisi mitään, vaan olisi miekkailullisen horisontin
alapuoluolella tai vailla suhdetta siihen; kun taas hyvin rakenteistettu, maailmasta ja perinteestä
oppiva tiedettä ja taidetta hipova orientaatio ns. pehmomiekoilla voisi olla hengessä lähempänä
noita kiertoradallaan kulkevia perinteen tähtiä, Marsin tähtistössä. Tämän takia ratkaiseva osa
väline keskustelusta suhteessa miekkailulliseen horisonttiin on vailla mieltä.
Noihin (hyviin) linkkeihin, no, elävän tai eloisuuden voi hahmottaa muuntuvaksi ekosysteemiksi,
joka syntyy aina uudelleen samalla tunnistaen vaistomaisesti rakenteita. Esim. jos jokin kieli
selviäisi yhden kahden ihmisen pullonkaulan läpi ja yleistyisi jälleen käytöltään niin sitä voisi
pitää eri merkityksessä elävänä kuin vaikkapa ranskaa, joka ei ole (käsittääkseni) missään
vaiheessa typistynyt käyttöhistorialtaan. Samoin ekologiassa jotkin lajit käsitetään käytännössä
sukupuuttoon kuolleiksi, vaikka näiden yksilöitä olisi vielä jäljellä. Eli, kulttuuri, yhteisö, yksilö,
erilaisten (tekniikka kirjat) jäljenteiden, samantapaisen (tietäessemme millaisia miekat, kilvet tms.
olivat) ilmiömaailman tai samojen (vielä samankaltainen maailma) periaatteiden tason elävyyksien
suhteen muunmuuassa voisi piirtää ratkaisevan rajan. Siitä vain selvittämään, missä mielessä
jokin ristiriitaisesti eloisaa ja jaettua, sekä samalla kadonnutta ja kovettunutta. Tämä siis erotuksena
on / off tyyppisestä eloisa - poissa käsityksistä. Yksi elävyyden paradokseista sisältyy siihen,
että (esimerkin kannalta oletetusti) kopiokone japanilaisissa jatkuvalinjaisissa perinteissä voivat
olla "kivettyneitä" uudesti syntymisen mielessä, joka ehkä vallitsi tyylisuunnan perustajan otteissa,
kun taas osittain tai kokonaan uudesti syntyvät tyylit voivat kohdata taas tuon alkuperän osittaisen
tai kokonaisen sumentumisen kohtalon, kuten viittauksella tunnistamattomuuteen annoit hieman
ymmärtää. Ideaalitilanteessa jatkuvalinjaisuus yhteisöllisyytenä ja uudelleen syntymisen kulttuuri
vaikuttaisivat lomittain, ristikkäin ja toisiaan täydentäen (Oi, haaveet!), ja Bob Andersonin sanoin,
tuliaseiden keksiminen oli valtava onnettomuus. No, vielä esimerkki, "Indes is a a sharp word that
cuts all fencers who don´t know anything about it. And Indes is the key that unlocks the art of
fencing." (Ringeck, Fechtbuch, folio 39r, käännös Toblerin.) Meillä ei ole varsinaisesti ole keinoa,
päästä kiinni, elävyyden kaikissa mielissä, tähän avaimeen, ovi pysyy kiinni. Mutta tämä on
inhimillinen osa, kristuskin puhui vain vertauksin. Mutta kaltaisuudessa, repimällä ovi saranoiltaan
tai tiirikoimalla lukko, voimme kohdata oventakaa paljastuvan "Fuhlen":in äärellä. Eikö se olisikin
kaunista? ("Fuhlen", (vaistomainen) tunne, klassisesti esim. paine tilanteissa)
Toisaalta "kulttuurit" eivät tietenkään ole mitään monoliitteja tai yksiulotteisen jakamattomia
kokonaisuuksia, toisaalta täydellinen moniulotteisuus tai säikeisyys tuskin mahdollista leimallisia
tai perheyhtäläisiä piirteitä, jotka mahdollistavat kulttuuriksi tunnistamisen ja tunnustamisen. Lisäksi
intuitiivisesti "kulttuurin kantajiksi" hahmotetut eivät aina tunnista tai tunnusta toisiaan, mikä vaikeuttaa
"naivin realismin" yleistason analyyttisten jäsennysten ja kategorioiden arvioimista. Eli, jos Silver tylytti
Vincentio Saviolon rapiirin käytön "ei varsinaisesti miekkailua" edustavaksi, suhteessa miekkailukuvaansa,
eli, A. se ei ole miekkailua (vr. sotakenttä) B. jos onkin, niin teatraalista ja epäintuitiivista reaalisissa tilanteissa
C. vaikka välttäisikin edelliset, niin ainakin se olisi vailla puolustusta, helposti ylisitoutunutta ja rapiiri on liian pitkä.
D. vaikka välttäisi kaikki edelliset, niin sitä opettavat italialaiset, joilta puuttuvat englantilaiset hyveet. (Saman
kaltaisen argumentin voi rakentaa vaikka mistä, esim. "tietoa ei ole", "vaikka olisikin tietoa, emme voisi tietää
sitä", "vaikka voisimmekin tietää, niin emme voisi tietää varmaksi", "vaikka voisimmekin tietää varmaksi, niin
ei ole selvää viittaammeko samoihin olioihin, vai luommeko aina uusia samoina" jne.) Vaihtoehto tällä asteittaisen
heikentymisen, tai noiden kaikkien tasojen yhtäaikaisella läsnäolon, argumentille suhteessa - johonkin valittuun - miekkailukäsitykseen on perheyhtäläinen malli, jossa jokin enemmän tai vähemmän sumea ydin jaetaan vain
eritavoin eri miekkailun muodoissa, sekä lajisuuntausten välillä että niiden sisällä. Joku voisi kirjoittaa vaikkapa
Silverin Paradoksista "perheyhtäläisen sumean ytimen" mallin kuvauksen. Syy miksi viittasin hieman harmaassa
valossa mr. Windsorin miekkailukäsitykseen, se tuntuu perustuvan tuon asteittaisen heikkenemisen malliin,
mikä johtaa tragediaan niin päälajin sisäisesti, miekkailukulttuurillisesti yleensä, sekä inhimillisesti, kun taas
mr. Tobler tuntuu nojaavan perheyhtäläiseen malliin, mikä kääntäen on hedelmällistä päälajin sisäisesti,
miekkailukulttuurillisesti, sekä inhimillisesti.
Ns. elävä kulttuuri voisi oikeuttaa ikään kuin "sanattoman ilmoittamisen", mutta asteittaisen heikkenemisen
mallin kannalta - ilmiömaailman suhteen - "jumalat ovat jättäneet" näyttämön, joten jäljelle on jäänyt vain ilmoitus,
jota sitten, kuten sanonta kuuluu, tulkitaan. Perheyhtäläisesti, elämme yhä samantapaisessa maailmassa,
samantapaisilla jaloilla jne., joten voisimme myös jaetusti miekkailla yleensä, ei pelkästään historiallisesti* tai
tulevaisuudessa, vaan myös nykyisyydessä, tulevaisuuteen (erilaisina horisontteina) ja menneisyyteen (tulkintoina)
välillä kääntyen.
*johon liittyen, vitsi perinteisestä jatkuvalinjaisesta japanilaisesta koulusta,
"Mitä mieltä olette itse kilpailu toiminnasta?" "En mitään mieltä, koska
perustaja ei maininnut asiaa." Ehkä tähän liittyy hivenen länsimaista
kitkeryyttä heitä kohtaan jotka eivät tulkitse. No, ehkä "Flower of battle"
tarvitsee maljakkoon rinnalleen "Flower of humour":in.
Jälkisanoja:
- Meille, tai ainakin valtaosalle kaiketi, kumpikin edustavat (esim. Silver ja Saviolo) ns. eläviä miekkailuperinteitä,
mutta perinne itse ilmeisesti oli sotkuinen, ristiriitainen ja monipuolinen, vain jälkeenpäin voi huudella
ultimaatumeita määritelmistä. (vr. esim. miten Lönnrot tuuppasi Kalevalan kokoon.) Tähän pätee mielestäni
yksi elämän kultaisista säännöistä; ulkopuolella kaikki on selvää, sisäpuolelta käsittämätöntä ja samuutena
määrittelemätöntä, tai sanomatonta. Joten, on luontevaa meille "ulkopuolisina" omata selviä miekkailukulttuurisia
käsityksiä.
- Heillä on avain, mutta meillä on tiirikka!
- Homman kasvispihvi on joka tapauksessa, yhteistyö, sekä eri muotojen arvostaminen. Ohjasin kerran
pehmomiekkailua ala-aste ikäisille, viereisen kentän vielä nuoremmat koltiaiset tulivat huutamaan
"larppaajat, kuka on gandalf" Johon vastasin, "Minä, ja te olette pulassa." (Huutelu loppui heidän
valmentajansa kanssa pidetyn pienen saarnan myötä.) Eli, what is man trying to say. Miekkailija
voi oppia koko maailmasta ja myös sen laidan toiselta puolelta. Etenkin sen laidan toiselta puolelta.