Suoraa huutoa 16: Italian sotien ei niin lyhyt historia

Suoraa huutoa -blogi. Järjestäjien ajatuksia, hajatelmia, tunnelmia ja analyysia historian päheimmän taistelutapahtuman tekemisestä.

Valvojat: Ylläpito, Järjestäjät

Gnomus
Sotahuuto '11 -järjestäjä
Viestit: 1427
Liittynyt: Perjantai, 10.02.2006 14:13
Paikkakunta: Lahti

Suoraa huutoa 16: Italian sotien ei niin lyhyt historia

Viesti Kirjoittaja Gnomus » Sunnuntai, 06.07.2014 15:53

Ja tässä sitten hieman pidempänä versiona.

Italian sotien ei niin lyhyt historia

Taustaa:
Suuret Italian sodat olivat sarja sotia vaihtelevilla liittoumilla Italian niemimaalla vuosien 1494 ja 1559 välillä. Pääasiallisina toimijoina erilaiset Italian kaupunkivaltiot (Napoli, Sisilia, Milano, Venetsia, Firenze, Siena, Modena, Genova, Mantova, Ferrera, Savoy, Saluszzo, Asti, Montferrat ja tietysti Pyhän Rooman Kirkkovaltio (Kartta: http://en.wikipedia.org/wiki/Duchy_of_F ... %29-en.svg) ja ulkopuolisina vaikuttajina Espanja (tai sodan alussa tarkemmin Aragonian sekä Leonin ja Kastilian kuningaskunnat) , Ranska ja Pyhä Saksalais-Roomalainen Keisarikunta. Oman kauhansa soppaan lisäsivät Ottomaanit, Englanti, Skotlanti, Sveitsi, Hollanti lähinnä sotkeutumalla Ranskan ja Saksan tilanteisiin.

Merkittävä tekijä Italian sotien kehittymiseen oli Espanjan, Saksan ja Ranskan vahvistuminen.

Espanjassa erilliset Aragonin sekä Leonin ja Kastilian kuningaskunnat olivat päätyneet avioliiton kautta yhden kruunun alaisuuteen kun Kastilian perintösotien jäljiltä Leonin ja Kastilian kruunu siirtyi Aragonian kuningas Ferdinandin puolisolle Kastilian Isabellalle. Lisäksi muslimit oli saatu karkotettua Pyreneiden nimimaalta 1492. Vaikka Espanjan kuningaskunnat pysyivät hallinnollisesti erillisinä ja sekä Isabella että Ferdinand hoitivat omia maitaan mahdollisti yhtenäinen valtakunta, muslimien karkotus ja uuden mantereen aarteet Espanjan puuttua Italian tilanteeseen aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Ranskassa Satavuotinen sota oli saatu päätökseen 1453 ja 1477 kuningas Ludvig XI liitti Burgundin ja Picardin Ranskaan. Ludvigin kuoltua nuori Kaarle VIII (tai alussa hänen isosiskonsa Anne, joka toimi valtionhoitajana Kaarlen ollessa alaikäinen) voitti sodan keskusvallan kasvua vastustaneita aatelisia vastaan 1488 ja liitti Bretagnen Ranskaan avioliiton avulla 1491. Espanjan tavoin Ranska oli saanut sisäiset asiansa paremmalle tolalle ja vahvistanut asemiaan erityisesti Habsburgeja vastaan vieden laajoja alueita itselleen Habsburgien vaikutuspiiristä. Täten Ranskakin oli valmis puolustamaan etujaan Italian niemimaalla.

Saksan osalta on tärkeä huomioida, että Pyhä Saksalais-Roomalainen Keisarikunta oli keskiajan jäljiltä heikkenevä rakennelma ja yhtenäisen keisarikunnan sijasta usein toimijoina oli itse keisari omine perintömaineen niiden aatelisten tukemana ketkä halusivat jostain syystä tukea keisaria. Lisäksi paljon keisarikunnan voimavaroista meni konflikteissa Unkarissa tai muualla keisarikunnan itärajalla. Habsburgien omat voimavarat olivat kuitenkin suuret ja suku oli kytkeytynyt avioliittojen kautta pitkin Eurooppaa. Samalla keisari Maximillian I (ja hänen isänsä Frederik III) vahvisti keisarikunnan hallintoa ja yhtenäisti valtakuntaa. Espanjan ja Ranskan tavoin keisari oli valmis puuttumaan Italian asioihin edistääkseen keisarikunnan etua ja omia dynastisia pyrkimyksiään.

Juuri ulkoisten voimien vahvistuminen ja halukkuus ajaa omia asioitaan Italiassa sai aikaan sen, että Napolin ja Milanon perintöriidoista alkanut konflikti muuttui vuosikymmeniä jatkuneeksi suursodaksi eikä jatkanut kaupunkivaltioiden pikku sotien sarjaa.


Ensimmäinen Italian sota 1494-1498 (Tunnetaan myös kuningas Kaarle VIII:n sotana)

Napolin kuninkaan Ferdinand I:n kuoltua 1494 Kaarle vaati Napolin kruunua itselleen ja marssitti ranskalaisen armeijan Italian niemimaalle. Italian kaupunkivaltiot laskivat ranskalaiset mailleen ilman ongelmia, koska Kaarlen armeija oli omaa luokkaansa. Napolin Ferdinand II ei kuitenkaan luopunut kruunustaan suosiolla. Napolin armeijan kehnoudesta ja Ranskamelisistä pettureista johtuen Napolin puolustus oli kuitenkin mahdotonta ja Ferdinand joutui pakenemaan saarille ja Kaarle valtasi Napolin 1495. Napolilaisten vastustus kuitenkin johti ranskalaisten julmuuksiin ja ryöväykseen, mikä puolestaan sai aikaan poliittisen muutoksen muualla Italiassa.

Ranskalaisten uhka sai aikaan ”Venetsian liigan”, Ranskan vastaisen liittouman johon aluksi kuului Venetsia, Milano (joka oli aiemmin houkutellut Ranskan Italiaan), Espanja ja Keisari Maximilian I. Myöhemmin liigaan liittyi myös Kirkkovaltio, Firenze ja Mantua. Liiga eristi Kaarlen Ranskasta ja pyrki tuhoamaan ranskalaisten armeijan. Vaikka liigan joukot voittivatkin ranskalaiset Fornovossa ja kahmivat Kaarlen Napolista keräämät rikkaudet itselleen, ne eivät pystyneet estämään Kaarlen ja armeijan paluuta Ranskaan. Samaan aikaan napolilais-espanjalainen armeija hätisti ranskalaiset varuskunnat Napolin alueelta, tosin hitaasti ja epävarmasti.

Kaarle koetti jälleenrakentaa armeijaansa ja selvitä veloistaan. Suunnitelmista ei kuitenkaan tullut mitään, kun Kaarle VIII löi päänsä oven karmiin ja kuoli 1498. Valta siirtyi Kaarlen isän pikkuserkulle Orleansin herttualle, uudelle kuningas Ludvig XII. Myös Napolissa valta oli vaihtunut Ferdinand II kuoltua 1496 ja uudeksi kuninkaaksi oli noussut Ferdinandin setä Frederick.

Ranskan armeijan viedessä muiden huomion 1494 oli Pisa kapinoinut Firenzeä vastaan ja itsenäistynyt. Koska muutkin kaupunkivaltiot pelkäsivät Firenzeä sai Pisa tukea Milanolta, Venetsialta ja Genovalta. Firenzen vastainen sota kuitenkin vei Venetsian liigan huomiota, joten Keisari Maximillian I päätti ”sovitella” asiaan ajaen Firenzen Ranksan leiriin.


Toinen Italian sota 1499-1504 (Tunnetaan myös kuningas Ludvig XII:n sotana)

Ludvig XII halusi ajaa omaa vaadettaan Milanon herttuakuntaan, ja toki Kaarle VIII:n vaadetta Napoliin, mutta toimi edeltäjäänsä taitavammin. Sopimuksilla Ludvig varmisti että Keisari, Espanja tai Englanti ei puuttuisi hänen toimiinsa. Vuonna 1499 Ludvigin armeija marssi Milanoon ja alisti sen nopeasti. Firenze vaati Ludvigia auttamaan Pisan kukistamisessa, ja koska tie Napoliin meni Firenzen alueiden halki päätti Ludvig auttaa uusia liittolaisiaan. Pisalaiset kuitenkin löivät ranskalaiset takaisin.

Ludvigin diplomatia alkoi kuitenkin pettää. Vuonna 1500 hän teki Espanjan kanssa Granadan sopimuksen, jolla jakoi Napolin omistajuuden Ranskan ja Espanjan kesken. Jo Machiavelli arvostelu Ludvigin tekemää sopimusta, koska aiemmin tehty sopimus antoi jo Ranskalle vapaat kädet Italiassa, mutta Granadan sopimus varmisti Espanjan puuttumisen Italiaan. Sopimuksen myötä ranskalais-espanjalainen armeija valloitti Napolin vuoteen 1502 mennessä, mutta Ranskan oman edun tavoittelu johti pian riitoihin Espanjan kanssa ja seuraavana vuonna espanjalaiset potkivat ranskalaiset ulos Napolista. Itsenäinen Napoli lakkasi olemasta ja jatkoi elämäänsä espanjalaisen varakuningas Gordoban johtamana.


Kolmas Italian sota, Cambrain liigan sota 1508-1516 (Voisi kutsua myös liittolaisbingoksi)

Ranskan ja Espanjan välinen riita ei jatkunut pitkään Napolin tilanteen ratkettua. Venetsian menestys sai sen naapurit pelkäämään ja Venetsian hillitsemiseksi perustettiin Cambrain liiga vuonna 1508. Venetsian vastaiseen liittoumaan kuului Ranska, Kirkkovaltio, Espanja, Keisari, Ferraran herttuakunta. Venetsian armeijasta ei ollut vastusta liigalle, mutta sen linnakkeet kestivät piirityksiä hyvin ja itse Venetsian kaupunki oli suojassa saarillaan.

Venetsian kärsittyä sodassa koki Paavi Julius II, että Ranska oli suurempi uhka kuin Venetsia. Vuonna 1510 Paavi palkkasikin sveitsiläisiä palkkasotilaita hyökkäämään Milanoon ja yhdessä Venetsian kanssa teki yllätyshyökkäyksen Ferraran herttuakuntaa vastaan. Ranskalaiset ja ferraralaiset kuitenkin onnistuivat ajamaan Paavin ja Venetsian joukot pakoon.

Koska paavin armeija ei pärjännyt ranskalaisille julisti Julius II pyhän liigan Ranskaa vastaan 1511. Ranskan vastaiseen liittoumaan yhtyikin Keisari, Espanja ja Englanti. Lisäksi Milanon Sforzat palasivat sveitsiläisten palkkasoturien kanssa Milanoon ja ottivat sen haluunsa. Menestys toi kuitenkin taas riitoja ja kun Paavi sai tahtonsa läpi Milanon herruudesta oli hänen myönnyttävä Keisarin vaatimuksiin Venetsian rajojen osalta. Tämä puolestaan ärsytti Venetsiaa, joka päätti siirtyä Ranskan puolelle 1513.

Sodan viimeisessä vaiheessa Ranska je Ferrara saivat Venetsian lisäksi puolelleen Skotlannin. Taistelut jatkuivat Ranskan ollessa heikoilla, mutta liittouma ei kyennyt saamaan sotaa päätökseen. Ranskan Ludvig kuitenkin kuoli 1515 ja kruunu siirtyi Frans I:lle. Nuori ja energinen kuningas murskasi Paavin ja sveitsiläisten armeijan Marignanossa ja sen jälkeen Ranskan vastustajat yksi toisensa jälkeen päättivät luopua sodasta vuoden 1516 aikana. Koko sodan lopputuloksena Ranska ja Espanja tunnustivat toistensa vaateet Napoliin ja Milanoon ja käytännössä Italiassa palattiin vuoden 1508 tilanteeseen.


Neljäs Italian sota 1521-1526 (tai ehkä hukatun keisariuden sota)

Espanjan kruunu oli siirtynyt Keisari Maximillian I pojalle Kaarle I:lle vuonna 1516. Kaarlen isä Maximilian I kuoli vuonna 1519 jättäen Keisarikunnan ilman hallitsijaa. Tulevassa keisarin vaalissa oli vastakkain keisarin poika Espanjan kuningas Kaarle I ja Ranskan kuningas Frans I. Fransia tuki paavi Leo X, mutta Paavin yrityksistä huolimatta keisariksi valittiin Kaarle, jonka numerointi muuttui V:ksi keisariksi.

Fransin ja Kaarlen välit eivät olleet lämpimät ja Frans ja Leo suunnittelivatkin sotaa uutta Keisaria vastaan. Leo kuitenkin säikähti uhkaa Kaarlen hallitsemasta Napolista ja Keisarin saksalaisilta alueilta ja vaihtoikin yllättäen puolta. Fransin Ranska kohtasikin Kaarlen johtaman Keisarikunnan ja Espanjan mahdin kahdelta suunnalta ja lisäksi Englannin kuningas Henrik VIII liittyi sotaan Ranskaa vastaan.

Kuten arvata saattaa Ranska ei menestynyt vahvaa vihollistaan vastaan ja itse Frans jäi Kaarlen vangiksi 1525. Fransin äiti meni jopa niin pitkälle, että teki sopimuksen vääräuskoisten Ottomaanien kanssa, mutta tämäkään ei pelastanut Ranskaa. Frans joutui myöntymään rauhaan ja tekemään suuria myönnytyksiä Italiassa, Flanderissa ja Burgundissa.


Viides Italian sota, Gognacin liigan sota 1526-1530 (Lyö menestyjää, jos uskallat sota)

Kuten yleensä menestys tuo kateutta. Kaarlen menestys Ranskaa vastaan nostatti pelon ja vastustuksen aallon Italiassa. Paavi Klement VII muodosti Gognacin liigan vastustamaan keisaria. Liigaan kuului Kirkkovaltio, Ranska, Englanti, Venetsia, Firenze ja Milano. Lisäksi keisarilliset joukot Italiassa eivät olleet saaneet palkkaansa pitkiin aikoihin ja kieltäytyivät taistelemasta ennen palkan maksua.

Keisarin tilanne näytti pahalta, mutta liigan sotatoimet eivät olleet järjestelmällisiä ja sen jäsenet katsoivat oman edun perään. Klement VII jänisti juuri ennen kuin ranskalaiset olisivat ehtineet paikalle. Ranskalaiset puolestaan huomasivat jääneensä yksin ja lähtivät kotiin. Venetsian manneromistukset, terrafirma, oli ryövätty jo moneen kertaan aiempien 30 vuoden aikana, ja se ei halunnut enää uhrata joukkojaan muiden vuoksi. Liigan hajotessa käsiin keisarilliset joukot alistivat Firenzen ja vaihtoivat kaupungin johdon. Vuonna 1527 keisarin armeija valloitti ja ryöväsi itse Rooman palkkarästiensä saamiseksi. Tilannetta ei helpottanut, että armeijan johtaja kuoli taistelun aikana ja muurien murruttua kuri petti täysin.

Cambrain sopimuksella Frans I irrottautui sodasta 1529 ja muu liittouma seurasi nopeasti perässä lopettaen sodan seuraavana vuonna.


Kuudes Italian sota 1536-1538 sota (tai Milanon perintösota)

Milanon herttua kuoli 1535 ilman perijää ja Keisari Kaarle V asetti Milanon herttuaksi oman poikansa Philipin. Tämä ei sopinut Ranskan kuningas Fransille, joka katsoi Milanon kuuluvan Ranskan omistuksiin. Ranskalaiset koettivat vallata Milanoa, turhaan. Keisari hyökkäsi Espanjasta Etelä-Ranskaan, turhaan. Sodan ratkaisu taistelemattomuus käytiin kuitenkin Genovassa. Ranskalainen armeija eteni Genovaan aikeinaan vallata se Ranskan uusien liittolaisten Ottomaanien laivaston tukemana. Genovan varuskunta oli liian vahva, mutta uhka sodasta Ranskaa ja Ottomaaneja vastaan samaan aikaan sai Kaarlen sopimaan rauhasta. Vuoden 1538 Nizzan sopimuksella Torino siirtyi Ranskan haltuun, mutta muuten tilanne Italiassa pysyi muuttumattomana.


Seitsemäs Italian sota 1542-1546 (Sota Ranskassa)

Frans I ei ollut vieläkään tyytyväinen Milanon tilanteeseen ja aloitti uuden sodan keisaria vastaan 1542. Jälleen Ottomaanit auttoivat Ranskaa, jopa siinä määrin, että pitivät laivastonsa talvilevossa Toulonissa. Sota Italiassa ei edennyt juurikaan, vaikkakin Keisarin vastainen kapina Firenzessa aiheutti omat ongelmansa.

Sodan kannalta merkittävimmät ratkaisut tapahtuivat Pohjois-Ranskassa, missä Keisari Kaarle yhdessä Englannin kuningas Henrik VIII:n kanssa koettivat valloittaa Pariisia. Sota ei kuitenkaan edistynyt suuntaan tai toiseen. Lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen rauha saatiin sovittua.


Kahdeksas Italian sota 1551-1559 (Italian sotien jälkinäytös)

Aiemman sodan loputtua vuonna 1547 sekä Ranskan kuningas Frans I että Englannin kuningas Henrik VIII kuolivat. Ranskan kuninkaaksi kruunattiin Henrik II, joka halusi palauttaa Italian Ranskan omistukseen ja kumota Keisarin ylivallan. Jälleen Italiassa Ranskalaiset koettivat saada palautettua entisiä asemiaan, mutta huonolla menestyksellä vaikka Ottomaanien laivasto auttoikin merisodassa. Pian sodan päähuomio siirtyi pohjoiseen Flanderiin ja Reinin varrelle.

Sodan kestäessä keisari Kaarle V:s luopui maistaan ja arvonimistään. Espanjan, Italian ja Flanderin perintömaat menivät Kaarlen pojalle Philipille ja Keisarin titteli Kaarlen veljelle Ferdinandille, joka hallinnoi jo Habsburgien perintömaita keisarikunnan alueella. Habsburgien vallan jakaantuminen heikensi Espanjan ja Keisarikunnan välistä yhteistyötä. Kaarle itse ei nähnyt Italian sotien päättymistä, vaan kuoli vuotta aiemmin vuonna 1558.

Toinen Italian sotien loppumiseen vaikuttanut tekijä oli Ranskan kuninkuus. Kun rauha oli solmittu vuonna 1559 järjesti Ranskan kuningas Henri II juhlaturnajaiset, ja kuoli itse turnajaisissa. Ranskassa valta siirtyi Henrin nuorille pojille ja heikko hallinto ja massiiviset velat pakottivat Ranskan keskittymään sisäisiin asioihin.

Italian sotien päättyessä oli Italian kaupunkivaltioista itsenäisyyden säilyttänyt ainoastaan Savoy ja Venetsia. Muut kaupunkivaltiot olivat päätyneet Espanjan, Keisarikunnan tai joiltain osin Ranskan omistuksiin.

Palaa sivulle “Suoraa huutoa!”