Varjoissa

[Nightingale]

Raskaiden saappaiden jyly kaikui Hal Haranin pääkadun varsilla. Paikalliset löivät ikkunaluukkunsa kiinni ja pakenivat sivukujille, kun pohjoisen miehet marssivat tiukassa muodostelmassa sitä pitkin. He olivat etelän polttavassa kuumuudessa luopuneet turkiskoristeistaan, mutta lumenvalkeat villaviittansa he pitivät, vaikka kaupungin katujen roiskuva rapa värjäsi niiden helmat polvia myöten harmaanruskeiksi. He marssivat ylpeinä Pronssihovin pajoissa taottujen hartiasuojien kimallellessa ilta-auringossa ja ihmiset väistivät heidän tieltään. He olivat valloittajia, hallitsijan nyrkki, joka puristui Tuonenmaan ympärille. He olivat vastuussa vain yhdelle miehelle, keisari Rainille, ja siitä merkkinä he kantoivat rinnassaan Marrasmielten sapelihammastiikeriä.

Miehitysjoukkojen rintaman kuljettua ohi sulkeutui vellova ihmismassa taas ja elämä Hal Haranin kaduilla jatkui entisellään: hämärtyvässä illassa vaihtuivat kultakolikot ja kuiskauksin lausutut lupaukset. Päällisin puolin monikaan asia ei ollut muuttunut, sillä Hal Haran oli tottunut vaihtuviin herroihin. Saratos Phoroksen kukistuttua palkkamiekat olivat kiireen vilkkaa vaihtaneet eniten tarjoavan leipiin kuten aina ja mustat ritarit olivat yksi kerrallaan notkistaneet polvensa Rain Marrasmielelle, kuten kerran kauan sitten Viktor Artoriuksenkin edessä. Ne, jotka olivat tajunneet tarpeeksi aikaisin sodan tuulten muuttuneen ja maalanneet haarniskansa millä tahansa muulla värillä kuin Tuonenmaan mustalla, olivat saaneet pitää maansa ja linnansa, vaikkakin maksoivat sotaveronsa Pronssihovin kirstuihin.

Kaikki ei kuitenkaan ollut kuten ennen. Tuonenmaalaiset olivat kyllä tottuneet ahnaisiin veroihin ja mielivaltaisiin hallitsijoihin, mutta Pohjolan miesten julmuus meni yli heidän ymmärryksensä. Marrasmieli oli antanut käskynhaltijoilleen vapaat kädet, ja he käyttivät oikeuksiaan surutta. Hal Haranin suuressa palatsissa, jossa ennen oli pitänyt sijaansa kaupungin kaupparuhtinas, istuivat nyt miehet paksuilla turkeillaan ja joka ilta heidän huvituksekseen raahattiin taistelemaan pakotettuja miehiä, heitä vastaan usutettuja eläimiä ja tietysti naisia, jotka joutuivat olemaan kiitollisia jos he päätyivät vain tanssimaan isännilleen.

Kaduillakaan ei ollut turvassa Pohjolan miesten mielivallalta ja pelko ohikulkevia sotajoukkoja oli vähintäänkin perusteltua. Karjuva sapelihammastiikeri rinnuksissa varmisti, että sen kantaja sai mitä ikinä halusi. Kenelläkään ei riittänyt rohkeutta käydä valloittajia vastaan – ei ainakaan suoraan. Pinnan alla, yön pimeydessä Hal Haran kuitenkin kyti, sen pikimustat hiilet hohkasivat hetki hetkeltä hurjemmalla kuumuudella, ja vaikka kaukana pohjoisessa, Pronssihovin saleissa, ei Rain Marrasmieli sitä osannut aavistaa, oli vain ajan kysymys milloin liekit leimahtaisivat täyteen roihuunsa. Tarvittiin vain joku sohaisemaan kytevää kekoa. Joku, jonka taakse tyytymättömät saattoivat nousta. Joku, joka johtaisi heidät rintamalle.

Aamun sarastaessa nuorukainen juoksi miltei autioita katuja. Hänen askeltensa kaiku oli yksinäinen ja hätääntynyt, ei lainkaan niinkuin raskaat ja varmat askeleet, jotka seurasivat hänen perässään. Lopulta ne saivat hänet kiinni, kuten aina. Pronssihovin teräs sukelsi läpi likaisten rääsyjen, uudestaan ja uudestaan. Joku raahasi surkean mytyn joenpenkalle, toiset taas lähetettiin sivukujalle, josta poika oli lähtenyt. He maalasivat seinät uudestaan, veto vedolta kätkien sanat, jotka luisevat kädet olivat seinään kirjoittaneet. Sillä ei ollut väliä, sillä seuraavana aamuna samat sanat löytyisivät taas seiniltä, Tuonenmaan mustalla maalattuna. Ensin Pohjolan miehet olivat nauraneet niille, mutta kun pääkadulta ei enää voinut aamuvarhaisella kääntyä törmäämättä noihin sanoihin, alkoivat kylmät väreet kulkea pitkin heidän selkäpiitään ja iltaisin kaduilla kulkiessaan he pälyilivät taakseen tanssiviin varjoihin.

Hal Haranin porteista sinkosivat ulos ratsumiehet, jotka suuntasivat täyttä vauhtia pohjoiseen. Nuo sanansaattajat, joilla käskynhaltijat olivat vannottaneet, etteivät he pysähtyisi ennen kuin sanat olisivat keisarin korvissa. He olisivat kuitenkin auttamatta myöhässä, sillä nuo sanat olivat lähteneet Hal Haranista jo kauan sitten, kätkettyinä öisten kulkijoiden viittojen poimuihin ja karavaanien kantamiin paketteihin. Nuo sanat ratsastivat öisin puhaltavan etelätuulen harteilla linnasta linnaan halki Tuonenmaan. Ne kuiskattiin hiljaisin äänin tavernojen nurkkapöydissä ja vanhojen linnojen holveissa, ja kaikkialla ne sytyttivät liekin kuulijoidensa sydämiin: “Artorius on palannut.”

[Mahti]

Merkkitulien lepattaessa Pohjolan käskynhaltija Rolf Kaljupää on lähettänyt sananviejän kutsumaan valamiehensä kokoon. Pohjoisen soturit eivät kumarra menneitä, eivätkä tulevia kuninkaita, heille on vain Keisari.