Taustaevästä

Verierä on kansainvaellus- ja merovinkiajan (500-600lv) Suomeen sijoittuva bofferitaistelutapahtuma, miespolvien mittaisen suku-ja päällikkökuntien välisen vihanpidon ja vallantavoittelun eskaloitumisesta sodaksi.
Sipi
Kreivi
Viestit: 324
Liittynyt: Sunnuntai, 10.05.2009 23:18
Paikkakunta: iisalami

Taustaevästä

Viesti Kirjoittaja Sipi » Sunnuntai, 24.01.2010 13:05

Taustatarinaa

Lukijan tulee ensimmäiseksi huomata ettei tässä harrasteta tieteellistä historiankirjoitusta, vaan kirjoitetaan fiktiivistä tarinaa luovilla vapauksilla (joita on vähäisten tunnettujen tosiseikkojen vuoksi melkoisesti).

Verierän miljöö on tarkemmin määrittelemätön korpimaa jossakin päin nykyistä Länsi-Suomea, reilu puoli vuosituhatta jälkeen erään Kristus Nasaretilaisen syntymän. Joskaan ei pimiän Pohjolan mailla ristejä seiso, paikoilla pappeja kulje.. Pakanallisia seitoja ja hiisiä ovat metsät sen sijaan täynnänsä ja kansa pelkää Ukon vasamaa.


Valta on maassa hajautunut voimakkaimpien sukukuntien päille, joiden johtajuus perustuu henkilökohtaiseen omaisuuteen ja vaikutusvaltaan. Asemaansa vahvimmat päällysmiehet lujittavat mm. lahjoja sekä etuoikeuksia jakamalla; vastineeksi he saavat asekuntoisten miesten uskollisuuden ja avunannon tarvittaessa. Erityisissä tilanteissa kuten sodassa voidaan valita päätäntävaltainen johtaja jonka vastuulla yhteisön menestys on. Tavallisen kansan parissa, ja syrjäisemmillä seuduilla, asiat hoidetaan verraten pienissä piireissä tapa- tai oman käden oikeuden puitteissa.

Kaukokauppa ja oikeus maan ja meren tuotteista hyötymiseen ovat vauruden ja voiman lähteitä, joten niistä syntyy usein pienyhteisöjen välillä kahnausta. Ylpeät isännät ovat myös aina hanakoita puolustautumaan loukkauksilta; pitkäikäistenkin kostosarjojen taustalla voi olla vain juopuneen herja. Paha veri pääsee usein ajan myötä niin isoksi että sitä pitää sitten joukolla asioikseen päästellä ulos...

Suvut

Sukukunnat ovat Verierän ''armeijoita'', pieniä aseellisia joukkoja, jotka koostuvat pääasiassa itsellisistä talollisista tai näiden tilan väestä, metsästäjistä ja vähemmissä määrin ammattimaisista ylimyssotureista. Sukukuntia on neljä, niiden esittelyt alla.

''Suku'' voi hämätä tässä yhteydessä, sillä sukuun kuuluminen ei välttämättä vaadi verisidettä. Suku onkin enemmin mafiaperhe, jota pitää koossa yhteinen elinkeino ja etu (kaikkia saman joen suun kalastajia pidetään Vuoksina, koska he yhdessä ponnistelevat pitääkseen muun väen poissa kala-apajaltaan). Toki pitkään samalla paikalla asuneet ihmiset ovat melkoisella varmuudella sukulaisia keskenään.

Osallistujat ilmoittautuessaan voivat esittää toivomuksen siitä mihin sukuun haluavat (''Hmm, haluan olla turkiksenkarvainen muinaishämäläinen: mieluiten Hirviin siis.''), mutta järjestäjät tasaavat lopuksi joukkojen väkimääriä, joten ainakin viime hetkillä tai paikan päällä ilmoittautuneet voivat varautua jonkinmoiseen pompotteluun.

Taisteluissa voittoa tavoitellaan suvun porukalla, mutta melkein kaikissa tapauksissa ollaan liitossa jonkun toisen suvun kanssa. Liittolaisten tulos ei kuitenkaan mene 50/50 -ainakaan kokonaan- joten kilpailla pitää paitsi vihamiehen myös kaverin kanssa. Tästä enemmän skenaarioiden yhteydessä, jotka toistaiseksi ovat (vieläkin..) tulollaan. Suvut erottaa toisistaan värillisistä hihanauhoista.

Lehtolaiset

Lehtolaiset viljelevät hyvää tulvamaata rosoisen rannikon tuntumassa ja osaavat hyödyntää sitä, sen näkee jo väen määrästä. Heidän perinteisellä alueellaan sijaitsee lukuisia hiisiä, jotka osoittavat, että he ovat olleet täällä kauan. Lehtolaisten isäntien mielestä onkin niin että kaukaisemmatkin erät oikeutetusti kuuluvat heille, jo esi-isät niitä verottivat! Lehtolaisilla on laajat kauppayhteydet aina vendien ja goottien rannoille asti, ja tiedetäänpä naimakauppojakin ammoin tehtäneen meren yli. Lehtolaiset tuntevat maan salaisuuksia tavalla, jota heidän naapureidensa on vaikea käsittää. Uhreja toimitetaan avokätisesti Lehtolaisten aitoista. Heitä pidetään mahtavina noitina ja heidän kerrotaan tuntevan ennalta, jopa määräävän, säiden kulkua.


Hirvet

Sisämaan kansa kehuskelee sitkeydellään; väsymättöminä kulkijoina he tuntevat vaaraisat metsät ja tiettömiä korpimaita halkovat jokireitit paremmin kuin kukaan muu. He asuvat pienissä perheyhteisöissä järvien rannoilla ja elättävät itsensä sisävesikalastuksen ja metsästyksen ohella pienviljelyllä ja keräilyllä. Hirvien virkapolut ovat näistä suvuista pisimmät ja useimmat heistä eivät ole nähneet merta lainkaan; isännät käyvät kerran vuodessa rannikolla vaihtamassa turkiksia, kalaa ja muuta ylijäämää suolaan, kankaisiin, työkaluihin ja aseisiin. Seikkailulliset tarinat rannattomasta vedestä, lohien kodista, kiertävät heidän suussaan jonkinlaisena myyttinä. Rannikon väestä näyttää, että Hirvien suku on pieni ja heikko, mutta vaikka hajallaan asuvat erämiehet eivät aina ehdi naapuriensa avuksi, pitävä he silti yhteyttä toisiinsa vesireittejä pitkin. Hyvästä syystä saavat hirvet kerättyä kokon väen, jonka voima yllättää heihin yliolkaisesti suhtautuneet.

Vuokset

Vauraat Vuokset pitävät runsaskalaisia joensuita ja lahtia hallussaan, ja käyvät niistä saaduilla moninaisilla tuotteilla kauppaa kauaskin. Vuokset ovat tottuneet puolustamaan rikkaita kalastusvesiään ja tukikohtiaan lohikoskien äyräillä kateellisia naapureita vastaan. Kauppasuhteidensa ansiosta he ovat saaneet käyttöönsä aseita ja varusteita meren takaa. Kauppa on heille tärkeää; omia rautioita ei Vuoksien joukosta löydy, eikä joensuista malmiakaan paljoa nosteta.

Saarelaiset

Mantereella ei tiedetä tarkkaan mistä saarelaiset tulevat, merten takaa Virosta tai ehkä Suomenlahden suuremmilta saarilta? Sillä ei kai niin väliä, joka tapauksessa ovat verenhimoista öykkärisakkia ja elävät alati liikkuvaa elämää, uiskoistaan väijyen rantoja ja jokivarsia. He ovat rosvoja, ryöväreitä ja sitkeitä, taitavia sotureita. Sivutoimenaan Saarelaiset harjoittavat rannikkokalastusta henkensä pitimiksi. Saarelaisten mahtimiehet komentavat monia veneitä ja ovat varustaneet itsensä loisteliaasti, mutta useimmat heistä muistuttavat lähinnä nälkäisiä susia..



Alkutilanne

Lehtolaisten ja Vuoksien nimillä tunnetaan kaksi suurta sukua, molemmat rikkaita, monipäisiä ja vanhoja. Ja yhtä vanha on kauna ja kähinä näiden välillä; joen miehet pitävät monia lämpimiä majoja metsissä apajiensa äärellä, mailla joita Lehtolaisten väki pitää riista-aittoinaan. Ja ovat ne suuret kalatkin himoittuja hevosherrojen saleissa.. Pitkän aikaa pidettiin rannikolla kaksia kauppavalkamia tulella tyrkyllä merellä kulkijoille, ja yhden taloissa oli poru ja kiroaminen kova jos matkamiesten vene ui toisen satamaan.

Kun Vuoksen isäntä sitten erään kesäisen veneen matkaan laittoi omansa, ja sen perää pitämään toisen poikansa Luodon, Lehtolaisten joukossa kiroaminen karkeni entisestään. Talojen päät alkoivat puhua nyt jo enemmän vihasta ja pelosta kuin naapurikateudesta, toisiko Luoto tullessaan hopeapaitaisia sotureita? Sellainen puhe ruokkii itse itseään; syksyn ja talven jälkeen Lehtolaiset olivatkin täysin varmoja siitä että Vuokset ovat sopineet keväisestä ryöstöretkestä uusien liittolaisten kanssa. Talvella sattui vielä tappelu korpimailla, kun Lehtolaiset hirviä hiihtäessään vaativat yösijaa Vuoksien kalatuvasta. Kukaan ei kuollut, mutta kauas ei jääty.

Pikkutammen jälkeen alkoi sinä vuonna meri rakoilla -kevät oli tulossa aikaisin- ja Lehtolaiset tähyilivät levottomina merelle. suvun piiristä kerättiin miehiä joukoksi, joka voisi rientää estämään Vuoksien odotettua ryöstelyä. Keihäät teroitettiin, taidot hiottiin ja takkeihin ommeltiin nahkaa. Kylvö jäi huonoksi monien miesten ollessa näillä töillä.

Luoto palasi kyllä saarelaisen kanssa, mutta ei armeijan vaan morsiamen. Vuokset pitivät juhlat ja toivottivat tulokkaan tervetulleeksi sukuun, mutta heidän ilonsa muuttui huoleksi kesän edetessä, sillä Lehtolaisten asejoukko ei hajaantunut vainolaisten pelon laannuttua, vaan kävi röyhkeäksi ja riidanhaluiseksi. Monilta tiloilta vietiin korvausta miesten omasta epäonnistuneesta kylvöstä.

Syntyi sanaharkkaa, tappeluksia ja avonaisia haavoja. Lehtolaisten toimet istuttivat Luodon mieleen sen tuuman, jota he olivat niin pelänneet. Luoto läksi hakemaan vaimonsa vanhasta suvusta apua ryöstelyn taltutukseen. Saarelaiset lupasivat tulla vuoksien avuksi, sillä ehdolla, että nämä saarelaisten tukena tekisivät ison ryöstöretken Lehtolaisten maille. Naapurisuvun käytös oli kovettanut Luodon sydämen ja hän suostui.

Lehtolaisen asejoukon toimet lopetettiin kahden hengen vaatineen surunäytelmän päätteeksi. Kaikki kävi näin: Lehtolainen mies, jonka nimi oli Utumiekka, väkisin makasi ja pahoinpiteli nuoren naisen Vuokselaisten tilalta. Naisen nimi oli Varpu ja hän hukuttautui. Naisella oli ollut vuokselainen heila, joka vihastuksissaan etsi Utumiekan käsiinsä, yhytti laavulta muiden asemiesten kanssa ja yöllä kuristi nukkuvien tovereidensa keskelle.

Lehtojen isännät käsittivät sukunsa miesten mielivallan todella vasta nyt. Surullisen tapauksen pelästyttäminä ja häpeissään he kutsuivat omat poikansa ja tilojensa väen pois aseista, ja vaikka joku koettikin estellä, hajaantui Lehtojen rosvojoukko. nyt vuoksilta pyydettiin anteeksi ja luvattiin jättää Utumiekan surma kostamatta (Lehdot olivat voimantunnossa, eivätkä pelänneet, että kostamatta jättäminen tulkittaisiin heikkoudeksi). Vuokset heltyivät anteeksipyyntöihin ja sukujen ystävyys päätettiin vahvistaa naimakaupoin (Lehdot olivat saanet kostonsa, eikä verivihaa tarvittu riesoiksi).

Luoto laittoi viestin saarelaisille, että näiden apua ei tarvittukaan, eikä ryöstöä tulisi. Saarelaiset saivat sanan, mutta eivät siitä ilahtuneet; he olivat koonneet väkeä ja suunnitelleet retken yksityiskohtia. Syksyn ollessa jo pitkällä läksi saarelaisten asiamiehiä vielä mantereelle, vaikka aikaiset jäät olisivat heidät sinne jättäneet. Miehet etsivät käsiinsä väkeä, joka osaisi olla heille oppaana ja lukumäärällään heitä tukea ryöstöretkessä, joka kestäisi pitkään ja kävisi kaukana laivoilta. Hirvet, joilla on kaunaa Lehtoja kohtaan suostuivat mieluusti kiristettyään lupauksen saadun saaliin jakamisesta Hirvien eduksi.

Talvi meni kyhjöttäessä ja kevään korvalla odotetaan häitä kahden suvun välillä luodon siskon Ilman naidessa Lehtojen Sampsan, jolla on nimeä noitana ja ratsastajana. Salaliittolaisten juoni on määrä toteutua myös kevään ensimmäisinä päivinä, eikä retkeä suinkaan olla kohdentamassa vain toista sukua vastaan, sillä Saarelaiset eivät kunnioita avioliiton luomaa ystävyyttä kunnon väen lailla.


Kurjat kutsuen menevi,
hyvät ilman hyppeleikse,
Tuoss' on kutsut kuun ikuiset,
Airuhut alinomaiset,
Miekassa tuliterässä,
Säilässä säkenevässä
..

sano Ahti Saarelainen kun seppo Ilmarisen häihin Pohjolaan lähti kuokkimahan.
Rahat on loppu ja kutittaa

Palaa sivulle “Verierä”