Propagandaa!!

[Automaattinen]

Hehhee. Tabardien punaisuus lienee merkki veriappelsiiniudesta tai ylikypsyydestä.

[tiarAnon]

Hevosten kaviot kopsahtelivat vaimeasti karulla hiekkatiellä. Päivä oli ollut kuuma, mutta metsän varjo tarjosi tervetullutta vilvoitusta. Aurinkokin oli jo laskemassa. Shafiq koitti hätistellä itsepäistä kärpästä, joka oli surissut hänen ympärillään varmasti tuntikausia. Hänen takamustaan kivisti: näin pitkää aikaa hevosen selässä hän ei ollut viettänyt vuosiin. Shafiq olisi halunnut leiriytyä jo aikoja sitten, mennä pitkäkseen teltassaan ja lähettää jonkun metsästämään hänelle viiriäistä. Tai kenties metsäkyyhkyä. Jotain mureaa ja helposti sulavaa kuitenkin. Miellyttävä ajatustenkulku tuli päätökseensä, kun koko saattue pysähtyi äkisti. Ärtyneenä mietteittensä häiriöstä Shafiq potkaisi tammansa kylkiin ja pyrähti joukon keulille, missä syy yllättävään keskeytykseen kävi sangen selväksi.

Keskellä tietä seisoi mies. Hän oli selin saattueeseen, kuin ei olisi edes huomannut ratsujoukkiota. Hänen hoikka hahmonsa oli verhottu kokonaan mustaan, siellä täällä väriä korosti jokin, joka kenties kaiken ruosteen ja hikitahrojen alla oli ollut valkoista. Asetakin helmat värisivät heikossa tuulenvireessä. Lihas nyki holtittomasti Shafiqin otsalla. Kuinka tuo raakalainen kehtasi? Häiritä nyt tällä tavalla heidän matkaansa! Hänen pitäisi ratsastaa mokoma maalaistollo kumoon. Oppisipahan hieman tapoja! Hän sipaisi hikisen hiuskiehkuran otsaltaan ja kosketti samalla korkeaa hattuaan koristavaa tunnusta, mestarinsa sinettiä. Ylpeänä hän selvitti kurkkuaan.

”Minä olen Shafiq Jasser Hassan, näiden maiden ja läänitysten herran ja hallitsijan, hänen korkeutensa Jind al-Fatyahin sanansaattaja! Hänen nimissään minä määrään teidät oitis siirtymään sivuun!” Sanojen kaiun kadotessa metsän varjoihin jäi tielle vain painostava hiljaisuus. Shafiq tajusi hänen seuralaistensa perääntyneen muutaman askeleen. Hätääntyneenä hän loi pikaisen katseen ympärilleen. Hevonenkin vaikutti hermostuneelta. Sitten hiljaisuus päättyi yhtä yllättäen kuin se oli alkanutkin. Läpitunkeva naksahdus kantautui puitten siimeksestä, ja samalla hetkellä Shafiqin turbaani tempautui hänen päästään. Hevonen kavahti takajaloilleen ja paiskasi järkyttyneen Shafiqin selälleen tien tomuun.

Saadessaan silmänsä auki Shafiq kuuli kavioiden kopseen enää kaukana takanaan. Oppaat ja palvelijat olivat livistäneet, jopa hänen oma hevosensa oli paennut vauhkona. Kauhuissaan hän koitti kompastella pystyyn. Hän pääsi polvilleen asti, ennen kuin huomasi, että mies hänen edessään oli kääntynyt. Varovasti hän kohotti katseensa pitkin loputtoman pitkää hahmoa. Ennen kasvoja hän pysähtyi. Rujosti kirjailtu vaahteranlehti koristi asetakin rintamusta. Shafiq nielaisi, ja vajosi sitten rähmälleen.

Muukalainen kohotti kätensä kasvoilleen ja veti kasvojaan peittävän liinan sivuun. Hänellä oli julmat piirteet, ja punertava parta kertoi omaa tarinaansa sekaisesta verenperinnöstä. Kun hän virnisti, hänen kultainen kulmahampaansa kimalteli auringon viimeisissä säteissä. ”Terve tavattuamme, Shafiq Jasser Hassan. Minä olen Ali Hadi Abbas, hulluin niistä koirista, jotka juoksevat vapaina Sharm En Talian metsissä, ja näiden maiden ja läänitysten todellinen herra ja hallitsija.” Kaareva miekka päästi pitkän ja surumielisen valituksen, kun se vedettiin huotrastaan. ”Kerro minulle, Shafiq Jasser Hassan, mitä sinä teet minun metsissäni?”

Shafiq koitti perääntyä, ryömiä takaperin kuin avuton rapu rannalla. Hän kuitenkin pian ymmärsi tilansa toivottomuuden. ”Älkää satuttako minua!” hän uikutti. ”Minä tuon viestiä teille, viestiä Jind al-Fatyahilta!” Ali nosti miekkansa olalleen ja kohotti toista paksuista kulmakarvoistaan. ”Vanha Fäti-Fäti on lähettänyt perääni dervissejä ja sotureita, mutta sinä olet ensimmäinen tutiseva hovikoira. Mitä hänellä nyt on mielessään?”

Hermostuneena Shafiq veti syvään henkeä selvittääkseen päänsä ja
lopettaakseen kehonsa vapinan. ”Kunnianarvoisa sipahimme on lähdössä Konstantinopoliin. Taistelut ovat alkamassa, suuret taistelut, meidän aikamme suurimmat. Hän tarvitsee miehiä, lahjakkaita miehiä, todellisia sotureita.” Ali kohotti päänsä takakenoon ja räjähti nauramaan. Nauru levisi metsiin, puitten väleistä raikui eläimellinen hekotus, kuin hyeenat tai villit koirat. Kylmät väreet juoksivat pitkin Shafiqin selkää.

Kun Ali lopulta lakkasi nauramasta, hän pyyhkäisi silmiään likaisella kämmenselällään. ”Vanha ukko on siis viimein tullut siihen tulokseen, että minua ei voi napata, joten nyt hän tarjoaa minulle töitä?” Hän tyrskähti vielä kerran ennen kuin jatkoi. ”Kerro minulle, Shafiq hyvä, mitä me tästä koostumme?” Shafiq kompuroi puoliksi pystyyn. ”Konstantinopoli. Kultainen kaupunki. Se on teidän, saatte ryöstää ja viedä mukananne niin paljon kuin jaksatte kantaa. Ja jokaista paunaa kultaa kohden laittaa Jind al-Fatyah saman verran vaakaan.”

Hetken aikaa oli hiljaista, Shafiq pidätti hengitystään. Mutta hän tiesi jo lopputuloksen, hän näki sen ryövärin kasvoilta, kuinka ahneus ja kullanhimo sytyttivät liekin raakalaisen silmiin. Hän tiesi mitä toinen vastaisi, ja Ali tiesi, että hän tiesi. ”Juokse kotiin, sylikoira. Juokse kotiisi, isäntäsi helmoihin. Kerro hänelle, että suutelee hyvästiksi jokaista ropoa kellarissaan. Tänä yönä villit koirat juoksevat, ja pian, hyvin pian ikuinen kaupunki on kaatuva.”

[C22]

[/img]

[Kommando]

Piru vie, siis noin ne rosvotkin lähtee siis mukaan tämmöiseen

[BlueSkie]

Esimerkki Kuolan salaisista treenimetodeista:

[saloneju]

Orccilaiset samassa juonessa näköjään!

[Automaattinen]

Ensimmäisten SoHuun kentälle saapuvien hevosten odottelua tästä sitten vaan eteenpäin..

[Haltia]

Toisin jos saisi...

[Joni]

Vähän kyllä pelottaa laittaa oma tekele tuon aiemmaan jälkeen tänne, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Edessämme oli Teltta. En tiedä miksi, mutta sillä ei ollut muuta nimeä, vain Teltta. Enhän toki ollut itse tiennyt sen olemassa olosta paria kuukautta enempää, en usko kenenkään meistä tienneen. Mutta voisi uskoa että sillä olisi jokin... suurempi nimi, kuin Teltta. Teltta se kuitenkin oli, ja Teltta se oli aina ollut ja tulisi jatkossakin olemaan. Mielessäni tulen kuitenkin aina kutsumaan sitä Henkien Taloksi. Ja siellä saimme kuulla tehtävämme.

Juuri enempää en voi kertoa siitä illasta, kun minut ja mieheni kutsuttiin Vanhimpien luokse. Olin ollut sillä kukkulalla, joka on puolen päivän matkan päässä leiristämme, kun viesti saapui. En tiedä kuinka viestintuoja löysi minut, sillä kukaan ei nähnyt minun lähtevän, ja puolet matkasta ratsastin joessa, peittääkseni hajuni kylän koirilta. Seisoin siis kukulalla joukojeni edessä, veljieni edessä, veljiä he olivat vaikka emme jakaneet isää, äitiä tai setää kenenkään kanssa. Kun takaani kuului, "Viesti sinulle ja miehillesi! Vanhimmat tapaavat teidät tänä iltana, joten joutuin ratsaille, esi-isät eivät odota!". Itse uskon, että vanhimmat olivat nostaneet viestintuojan maasta, sillä kukaan ei ollut häntä koskaan nähnyt, ei ennen eikä jälkeen tätä iltaa.

Tänään olen jälleen teroittanut sapeliani, ja suoristanut sulkia eilisistä harjoitusnuolistani. Harmi vain etten ehtinyt korjata sitä pientä viiltoa jonka sain veljeltäni eilen. Ei se kovin vakava isku ollut, mutta on hyvä että se tapahtui harjoittelussa, eikä aiemmin päivällä, kun hyökkäsimme muuria vasten. Hän on kovasti kehittynyt, ja vaikka hän taisteleekin kuin ottomaani, en voi olla oppimatta häneltä jotain. Nuo italialaiset condottierit, vaikka suojautuvatkin peltiin kuin hiiret, ovat opettaneet minulle paljon tänä aikana, heitä ei saa ansaan aivan yhtä helposti kuin kreikkalaisia yleensä. Kaikki veljistäni ovat omaksuneet erillaisia sota-taitoja täällä, yksi jopa harjoittelee tykillä ampumista!

Kuulin eilen, että meitä tarkhaneita tarvitaan taas pian. Uskon tämän erikoisen piirityksen ajan olevan lopuillaan, ja me oikeat soturit pääsemme pian tekemään sen mikä on tehtävä. Noilla kreikkalaisilla on epäilemättä mitä erikoisempia voimia puolella, niin kauan he ovat kestäneet tykkien pauketta. Annan kuitenkin esi-isieni taistella niitä voimia vastaan, joihin en itse sapelillani ja nuolillani pysty. Kuten heidän, myös minun tarkoitukseni täällä on tuoda suvulleni kunniaa, ja huomenna vuodatan kreikkalaisten verta heidän omille kaduilleen!

Sukuni kunniaksi! Esi-isieni nimeen!

[Hellowenisti]

Päivä sohuun.

Turisas - Miklagard Overture

Long have I drifted without a course
A rudderless ship I have sailed
The Nile just keeps flowing without a source
Maybe all the seekers just failed?

To Holmgard and beyond
In search of a bond
Far from home I've come
But the road has just begun

Breathing history
Veiled in mystery
The sublime
The greatest of our time
Tsargrad!

"Come with us to the south
Write your name on our roll"
I was told;

Konstantinopolis
Sui generis
The saints and emperors
Of bygone centuries
The man-made birds in their trees
Out load their paean rings
Immortality!

In astonishing colours the East meets the West
The hill-banks arise in their green
In wonder I sit on my empty chest
As we glide down the strait in between

To Holmgard and beyond
In search of a bond
Distant church bells toll
For their god they chant and troll

Breathing history
Veiled in mystery
The sublime
The greatest of our time
Tsargrad!

The Norwegian of rank
In the court of The Prince
I was convinced

Konstantinopolis
Ten gates to eternity
Seen all for centuries
Your inconquerable walls
Your temples and your halls
See all, hear all, know it all

My sun rose in the North and now sets in the South
The Golden Horn lives up to its name
From tower to tower a chain guards its mouth
Unbreakable, they claim

To Holmgard and beyond
In a search of a bond
Adventures lie ahead
Many knots lie unravelled on my thread

Breathing history
Veiled in mystery
The sublime
The greatest of our time
Tsargrad!

Konstantinopolis
Queen of the cities
Your welcoming smile
Made all worthwhile
The sweat and the pain

Bathing in gold
Endless rooftops unfold
The sun sets for a while just to rise again

Great halls
Great halls
Greatest of all, Miklagard

[Sudenkaataja]

Ei huono. Kyseinen biisi pinttyi juuri kallonpohjaan. Kiitos.

[Kreivi Sinisulka]

Saraseenipäällikön kiihottunut, kuumeinen ääni ja palavat silmät tämän vaatiessa kuolemaa ja tuhoa Kultaiselle Kaupungille häiritsivät minua yhä, kun kävelin poispäin hänen teltaltaan. Tämä kirottu helle pani miehen pään pyörälle. Fanaatikko oli lyhyen kiihotussaarnansa aikana onnistunut mainitsemaan useampia tapoja kuolla tuskallisesti kuin tiesin entuudestani olevan olemassakaan. Saatoin melkein nähdä veren valumassa hänen huuliltaan. Jotkut näistä uskonsotureista menivät kiihkossaan aivan liian pitkälle. Enemmän kuin käännytetyt vääräuskoiset tai Allahin voitto, tätä verenhimoista jihad-päällikköä tuntui kiinnostavan vain tappaminen, polttaminen ja kauhun herättäminen.

Lähdin alas jyrkkää, hiekkaista rinnettä, kohti pääleiriä. Koetin olla varovainen, mutta ilmeisesti en varonut tarpeeksi, sillä kompastuin ja kierin useamman askeleenmitan hiekassa. Mies nauroi ylempänä rinteessä. Kirosin.
- Kuka pilkkaa? Huusin. Mies, joka oli istunut kuivuvan puun varjossa rinteen harjalla, lähellä saraseenipäällikön pientä leiriä, nousi seisomaan. Hänellä oli yllään muhkea musta turbaani ja kultakirjailtu kafta sotilaanpuvun päällä.
- Abdul Rasid Hassan, Allahin palvelija. Salaam aleikum, veljeni. Tarkoitukseni ei ollut pilkata, näytitte vain kovin huvittavalta kaatuessanne.
- Aleikum salaam, imaami Abdul Rasid, minä olen Akli.
- Istu seurakseni, Akli, nauttikaamme taateleista, juustosta ja leivästä, niin voimme vaihtaa sanoja.
En tohtinut vastustaa imaamia, vaikka tämä olikin nauranut minulle, enkä toisaalta ollut syönytkään vielä tänään, joten istuin tämän rinnalle ja aloimme puhella. Kerroin, miten olin värväytynyt erään sipahin asemieheksi ja kuinka kaikki toverini olivat kuolleet yrittäessämme murtaa Kultaisen kaupungin muureja. Minä yksin olin selviytynyt haavoittuneena ja nyt etsin itselleni uutta joukkoa jossa taistella.

Imaami oli pitkään hiljaa. Kai hän halusi kuulla, olinko uskon asialla, kuten heidän joukkonsa, palavasieluisia jihadisteja tuhoamassa vääräuskoisia. Istuessamme hiljaa huomasin, kuinka vaalea hän oli ollakseen arabi, kaiken tavanomaisen leiriolosuhteiden lian alla.
- En tunne arabian kieltä, imaami, kysyin rikkoakseni omituisen hiljaisuuden, - Mitä El Muerte tarkoittaa?
Imaami nauroi.
- Se ei ole arabiaa, poikani, vaan espanjaa. El Muerte tarkoittaa kuolemaa.
- Taistelitteko maurien kanssa espanjalaisia vastaan?
- Ehkä joku taistelikin, ehkä joku taisteli maureja vastaan, imaami vastasi kohauttaen harteitaan, - En tiedä. Se on menneisyyttä.
- Ettekö te olekaan pyhiä sotureita?
Imaami nauroi pilkallisesti ja aloitti pitkän tarinan.

- Olen Italiasta syntyjäni. Lähdin nuorena miehenä kuljeskelemaan Balkanille onneni perässä ja tulin värvätyksi Unkarin kuninkaan kaartiin, kun ryyppäsin väärässä seurueessa. Käytiin tappelusta sitten, ryypättiin ja ryöstettiin, eikä kovin kauaa mennyt kun jo nuorena ja kiivaana päädyin napit vastakkain vääpelin kanssa, oli tullut vähän remuttua leirissä ja huudeltua hävyttömiä. Ylpeyteni ei sietänyt moista nokittelua. Häivyin sitten yön selkään vähin äänin, haalittuani tarvitsemaani evästä ja tavaraa mukanani. Ajattelin paremmaksi jatkaa kauemmas etelään, Turkkiin asti, jotten vahingossa törmäisi niihin kaartilaisiin, jotka vapautin liiallisesta maallisesta omaisuudestaan.

Huoleton tapa, jolla Abdul Rasidiksi esittäytynyt mies kertoi vastuuttomasta elämästään, hämmensi minua. Hän oli lähes yhtä välinpitämätön kuin joukon johtaja oli kiihkeä. Jatko kuitenkin hämmennyksen sijaan pikemmin hyysi sydäntäni.

- En koskaan oppinut muuta ammattia kuin valehtelun, varastamisen ja salamurhan jalon taidon, joten törmätessäni Sharm En Talian villeihin koiriin olin kuin kotonani. Rymysin joukon jatkona lähes kaksi vuotta. Leikkasimme kurkkuja, ryöstimme karavaaneja ja rikkaita matkalaisia, poltimme kartanoita ja seraljeja. Anatolian vuoret ja metsät tarjosivat hyvää turvasijaa rosvoille. Elimme leveästi metsäsisseiksi, vaikka välillä saastan keskellä. Se oli ihan hyvää aikaa.

Abdul Rasid nauroi kertoessaan kuinka oli ryöstänyt, juhlinut, tappanut ja raiskannut villien koirien kanssa, ja naurun vilpitön riemu teki siitä kahta kauheampaa kuunnella. Mies ei todella katunut yhtäkään leikattua kurkkua, vietyä kukkaroa tai juotua viiniruukkua. Selvittelin hetken ajatuksiani.

- Allahin nimeen... Luulin että olitte näiden... Muertelaisten kanssa?

- Niin olenkin. Latinalainen aatelinen ei oikein sopinut villien turkkilaisten metsäryöväreiden joukkoon. Vallan, kunnian ja nautinnon himo on meillä verissä. Se rosvoilu ei johtanut mihinkään, ja näin Ali Hadi Abbasin johtavan koiria kohti tuhoon tuomittua taistelua. Heitin viirimme menemään juuri ratkaisevan yhteenoton kynnyksellä.
Kunniaton roisto piti dramaattisen paussin, kuin ylpeilläkseen halveksuttavalla teollaan.

- Petin toverini, puukotin leirin vartiomiehet, vein kaiken mitä pystyin mukanani kantamaan ja juoksin koiria jäljittävien vihollisten luo. Sieltä löysin muertelaiset. Koiravuosinani tapasimme satunnaisesti El Muerteksi itseään kutsuvaa heittiöjoukkoa, toisinaan ryöstimme yhdessä, toisinaan taistelimme vastakkain, heidän johtajaansa tuntui kiinnostavan vain taisteleminen, muut olivat mukana kuka mistäkin syystä. Nyt he toivottivat minut tervetulleeksi joukkoonsa. Petoksellani olin ostanut kunniaa heidän silmissään.

Tämä selitti, miksi Sharm En Talialaiset sylkivät aina maahan katsoessaan saraseenitelttoja kukkulan päälle ja jotkut koettelivat jousenjänteitään aina jonkun liikkuessa kukkulalla.
- Ilmeisesti Koirat eivät kuitenkaan tuhoutuneet, vaikka niin luulit?
Abdul Rasid irvisti.
- Ei. Ali oli rohkeampi ja viisaampi kapteeni kuin osasin aavistaakaan. Hän tanssitti koirat pakoon pahemmasta kuin pulasta ja antoi synkeitä iskuja hyökkääville joukoille liittolaistensa kuollessa usein turhaan kahinoissa. Vaihdoimme itsekin puolta ja löysin itseni puolustamasta entisiä tovereitani, jotka olin pettänyt. Hävisimme kerta toisensa jälkeen ja pakenimme vain niukin naukin.
Abdul sylkäisi maahan.
- Sen retken jälkeen Muerte jakautui omille teilleen, ketkä ryöväämään, ketkä muihin armeijoihin. Itse lähdin Kyprokselle pakoon Hullujen Koirien vihaa, sillä tiesin näiden haluavan yhä päänahkaani, vaikka olimmekin kohtalon oikusta olleet taas hetken aseveljiä. Johaniittaritareiden kanssa harjoittelin asetaitoja ja syvennyin Herran sanaan. Minusta tuli kristitty, hurskas mies. Kuultuani Konstantinopolin olevan uhattuna, olin jo värväytymässä saarella lähtöön valmistautuvien latinalaisjoukkojen mukaan purjehtiakseni puolustamaan kristikuntaa. Joku ilmeisesti saarella majailleista unkarilaisista kuitenkin tunsi minut ja maineeni, sillä en kelvannut lähtemään mukaan. Jälkeenpäin ymmärsin, että tämäkin oli vain minulle valittua polkua.

- Lähdin Syyriaan, esittäydyin italialaisena linnoitusinsinöörinä ja sainkin pestin eräältä paikalliselta ruhtinaalta. Kaivoimme vallihautaa umpikallioon, aurinko paahtoi täydeltä terältä kuivaa hiekkaa ja orjat raatoivat poriensa ja hakkujensa kanssa aamusta iltaan. Abdul Rasid irvisti jälleen, - Se oli hirveää touhua. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä ja täysin turhan tähden, tapatimme heitä sillä turhalla työllä, passa pieksi meitä ja me pieksimme orjia. Meillä vain oli pehmeät vuoteet ja kunnollista ruokaa. Ihmisparat.

Yllätyin, kun puhekumppanini osoitti minkäänlaista sääliä muita luojan lapsia kohtaan. Hän vaikutti olevan todella pahoillaan.
- Sekö teidät toi Syyriasta tänne, Abdul Rasid?
- Ei. Minun paikkani on täällä. Minun osani on tämä. Kenties Allah antaa minulle Jihadissa syntini anteeksi, kenties ei. Tutkimattomia ovat herran tiet, kuten kristityt sanovat.
- Uskotteko te Jumalaan? Voitteko Te sanoa itseänne Allahin palvelijaksi, kaiken tekemänne jälkeen?
- Eikö Saatanakin ole Allahin palvelija? Ettekö Te toivo Saatanalle armahdusta synneistään? Abdul Rasid kysyi, kääri mattonsa ja käveli pois. Jäin katsomaan miehen perään. En ollut kysynyt edes hänen oikeaa nimeään ja tokkopa hän olisi sitä minulle kertonutkaan, jos edes sellaista omisti. Alhaalla soivat rummut ja Sharm En Talialaiset tanssivat villisti valtavan kokon loimussa.

Vedin tikarini esiin. Viilsin haavan vasemman käteni poikki, puristin käteni nyrkkiin ja annoin veren tihkua hiekalle sormieni välistä. Olin tullut tänne liittyäkseni fanaatikkoihin, kuollakseni Jihadissa. Mutta missäpä olisi parempi syntisen etsiä vapahdusta, kuin kadotettujen joukossa?
- Syntieni tähden. Sieluni Muertelle, kunnes Allah minut armahtaa. ALLAH AKBAR!

[Zaibe]

http://www.kuskelin.net/sh09/pages/_J2K7897.htm

Tällä suhteella on aina menty. Eikä olla vielä hävitty.

[Automaattinen]

http://www.kuskelin.net/sh09/pages/_J2K7897.htm

Tällä suhteella on aina menty. Eikä olla vielä hävitty.

<3

Niin totta..