Artorian Valtakunta

Kuninkaantekijät 10.-12.8.2012
Avatar
Kuninkaantekijä
Kersantti
Viestit: 41
Liittynyt: Keskiviikko, 25.01.2012 14:34

Artorian Valtakunta

Viesti Kirjoittaja Kuninkaantekijä » Maanantai, 20.02.2012 13:48

Artorian Valtakunta

Sille maa-alueelle, joka jatkuu pohjoisen kylmiltä jäätiköiltä etelän polttaville aavikkorannoille, ei kenelläkään ollut nimeä. Kukaan ei sellaista ollut tarvinnut, ei ennen kun Viktor Artorius marssi ritareineen ja armeijoineen halki mantereen ja yhdisti kansat valtansa alle. Hänen valloitusretkensä kesti vuosikymmenten ajan: Ensin hän valtasi viljavat Sydänmaat, jotka ympäröivät hänen kotikaupunkiaan Laureliaa, sitten etelän aavat tasangot ja aavikot, koko Tuonenmaan. Pakottettuaan etelän mustat ritarit ulos linnoistaan ja vannomaan uskollisuutta itselleen, hän suuntasi katseensa hyytävään Pohjolaan. Pohjoisen viimojen kovettamat soturit ja raivokkaat heimolaiset taistelivat vastaan kaikin voimin, mutta lopulta heidänkin oli taivuttava etelän miesten ylivoiman edessä. Ainoa alue, jota Artoriuksen sotilaat eivät ottaneet haltuunsa, oli kaikkien kansojen kunnioittamien mystikkojen saari, Aislin. Heidän ylipapittarensa oli antanut siunauksensa Artoriukselle ja luvannut hänen sukukuntansa menestyvän ja vaurastuvan niin kauan, kun yksikään hänen miehistään ei astuisi Aislinin kamaralle. Kun ylipapitar laski kruunun Artoriuksen otsalle, oli hänen valtansa sinetöity. Koko manner oli hänen valtakuntaansa ja se sai nimensä hänen mukaansa: Artoria.

Viktor Artorius kuoli pian saatuaan valloitusretkensä päätökseen. Sanotaan, että hän oli syntynyt valloittajaksi, ja kun valloitettavaa ei enää ollut jäljellä, elämänhalu haihtui hänestä kuin seisova vesi auringonpaisteessa. Hänen poikansa ottivat hänen valtaamansa maailman hallintaansa: he olivat rakentajia, eivät sotureita. Heidän isänsä oli yhdistänyt mantereen, mutta he tekivät siitä valtakunnan. Alkoi sukupolvia kestänyt rauhan ja vaurauden aika, joka muistetaan Artoriuksen rauhana. Jokainen uusi kuningas kruunattiin heidän suureksi linnakkeeksi muuttuneessa kotikaupungissaan, joka alettiin tuntea nimellä Cair Laurelia. Tuo linnake kasvoi valtakunnan vilkkaaksi keskukseksi, josta käsin Artoriuksen sukulinja hallitsi koko tunnettua maailmaa. Hajanaisista heimoista, keskenään kinastelevista klaaneista ja rikkaiden ylimyssukujen rautaisella otteella hallitsemista maakunnista yhteen runnottu kuningaskunta kasvoi hiljalleen yhteen. Artorian kansat muistivat kyllä oman historiansa, omat tapansa ja omat kaunansa, mutta hiljalleen alkoivat ihmiset ymmärtää itseään myös uudella tapaa. Heistä tuli artorialaisia; yksi kansa, jolla oli yksi kuningas.

Artoriuksen suvun kultakausi hiipui hiljalleen: Talvet kävivät kylmemmiksi, kesät kuivemmiksi ja kuningaskunta tarvitsi enemmän ja enemmän rahaa ylläpitääkseen teitä ja linnakkeita, sekä tietysti valtaisaa armeijaa, joka turvasi rauhan. Valmiiksi nälkäänäkevä kansa maksoi minkä pystyi, mutta yhä useammalle jäi vähemmän kuin minkä elääkseen tarvitsi. Useimmat turvautuivat kerjäämiseen, jotkut ryöstelyyn. Toinen toistaan tappavammat kulkutaudit riepottelivat kyliä ja kaupunkeja. Kuninkaan rauha alkoi olla enemmänkin sanahelinää, eivätkä veronkantajat enää rohjenneet kulkea kuin raskaasti varusteltujen saattueiden ympäröiminä. Metsissä vilisi paitsi häikäilemättömiä ryöväreitä, myös nälkäisiä susia ja vieläkin vaarallisempia olentoja. Pieniä kapinoita syttyi siellä täällä pitkin valtakuntaa. Kun kuninkaan nimi muistutti vain tyhjyyttään huutavan viljalaarin pohjatkin tyhjentävästä kourasta, saivat esi-isien uroteot ja oman klaanin tunnukset veren kuohumaan nuorukaisten suonissa. Vastarinta lopetettiin poikkeuksetta nopeasti ja verisesti. Kapinalliset tapettiin viimeiseen mieheen ja heidän irtileikatut päänsä ripustettiin seipäitten nokkiin varoitukseksi muille. Uhkaus oli kuitenkin turha: kuningasta vastustamaan nousivat nuoret miehet, joilla oli enemmän rohkeutta kuin ymmärrystä. Todelliset ruhtinaat tiesivät, että niin kauan kuin valtaistuimella istuisi kuningas Viktor Artoriuksen sukulinjasta, ei yksikään pienempi hallitsija pystyisi kokoamaan armeijaa, joka kukistaisi Valloittajan perillisen. Sukupolvien ajan artorialaiset olivat vannoneet uskollisuutta Artoriukselle; hän oli valtakunta. Valan velvoittamat ruhtinaat eivät siis nousseet avoimesti häntä vastaan, mutta pitivät silti silmänsä auki. Artorialaisille ylimyksille kunnia on kaikki kaikessa ja vala on vala. He kuitenkin vartoivat hetkeään, sillä kukapa ei haluaisi kuninkaaksi kuninkaan paikalle?

Viktor Artoriuksen ajoista oli kulunut kaksikymmentä miespolvea, kun valtaan nousi Oswald Artorius. Hänet tunnettiin viisaana ja oikeamielisenä kuninkaana; puhuttiin kulta-aikojen paluusta, paremmasta huomisesta. Viljavia vuosia seurasi toinen toisensa perään. Oswaldin hovia kuitenkin varjosti synkkyys: hänen vaimonsa, kuningatar Elfrida tunnettiin kyllä kauneudestaan ja siroudestaan, mutta hän ei onnistunut synnyttämään perillistä miehelleen. Puolentusinan keskenmenon ja kahden kuolleena syntyneen lapsen jälkeen alkoi kuningas käydä epätoivoiseksi. Hän oli jo luopua toivosta, kun Elfridan vatsa ei enää usean vuoden aikana osoittanut pyöristymisen merkkejä. Ilo olikin suunnaton, kun Elfrida silmät ilon kyynelistä kosteina kertoi kuninkaalleen olevansa raskaana jälleen. Tällä kertaa häntä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä ja lopulta synnytyksen aika koitti. Kätilöt häärivät kuningatteren ympärillä toista päivää ja lopulta he saivat kietoa kapaloihin kenties maailman kauneimman poikalapsen. Hinta oli kuitenkin karvas: kuningatar Elfrida veti viimeisen henkäyksen vain hetki sen jälkeen, kun hän oli ehtinyt antaa nimen pojalleen: Cinebald.

Poika varttui yltäkylläisyydessä, häneltä ei kielletty mitään, ei kerrassaan mitään. Cinebald varttui rohkeaksi ja ylpeäksi nuorukaiseksi, joka rakasti miekanmittelöitä ja metsästystä. Vanha Oswald oli tietysti hänestä jatkuvasti huolissaan, mutta poika nauroi vaaroille. Eräänä erityisen hyisenä talvena, jolloin järvet jäätyivät pohjaan asti ja kaikki riista tuntui kadonneen metsistä, Cinebald oli seurueineen peurametsällä. He olivat jäljittäneet saalistaan jo toista päivää tullessaan rantaan. Jäljet jatkuivat yli jään, kohti Aislinin saarta. Metsästäjät pysähtyivät rantaan, valmiina kääntymään takaisin. Cinebald ei räpäyttänyt silmäänsäkään astuessaan jäälle. Metsämiehet seurasivat häntä arasti ympärilleen vilkuillen.

Ennen kuin Cinebaldin seurue onnistui yhyttämään pakenevan peuran, asettui heidän eteensä harmaaseen kaapuun verhoutunut hahmo. “Väisty tieltäni, hölmö!” sähähti nuori kuninkaanpoika. “En väisty, Valloittajan perillinen. Edes sinä et metsästä täällä”, kuului vastaus. Nuori Artorius ei sanonut enää mitään, hän veti miekkansa. Se, kuinka monta vihittyä Cinebald miehineen surmasi tuona päivänä riippuu paljolti tarinankertojasta. Varmaa on kuitenkin, että päivän päätteeksi valtakunnan perijä käveli pää pystyssä takaisin rantaan kasvot ja vaatteet yltäpäältä veressä, eikä siitä pisaraakaan ollut hänen omaansa.

Tarina tapahtumista levisi kuin kulovalkea halki valtakunnan kauppamiesten ja maankiertäjien mukana. Vaikka kuolema ja veriteot olivat monille artorialaisille arkipäivää, ajatus siitä, että joku – eikä kuka tahansa, vaan tuleva kuningas – surmaisi Aislinin saaren rauhaa rakastavia ja syvästi kunnioitettuja mystikoita tuntui kestämättömältä. Eikä siinä vielä kaikki: jonain päivänä tuosta miehestä, joka oli hetkeäkään empimättä rikkonut esi-isiensä valan, tulisi valtakunnan hallitsija. Kaikkein syviten järkyttyi kuitenkin vanha kuningas – ajatus siitä, että hän oli kasvattanut sellaista kyytä povellaan sai vanhuksen sydämen murtumaan. Viimeinen isku hänelle kuitenkin oli, kun Cinebald sairastui. Pojan tuskanhuudot kiirivät Cair Laurelia saleissa ja käytävillä. Kuningas kutsui taitavimmat parantajat ja suoneniskijät halki kuningaskuntansa, mutta yksikään heistä ei pystynyt muuhun kuin toteamaan saman asian: nuorukainen kuolisi ja vieläpä hitaasti ja tuskallisesti. Kansan keskuudessa kerrottiin tarinoita Aislinin saaren kirouksesta, vihittyjen viimeisestä kostosta, mutta ne jotka tunsivat paremmin tuonenmaalaisten salamurhaajien käyttämät myrkyt tiesivät, että joku oli päättänyt ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Vala valapatolle ei enää paljoa painanut.

Ainoan poikansa menetettyään vanha kuningas joutui pian vuoteen omaksi. Hän ei puhunut enää, ei nimennyt itselleen perillistä. Tämä maailma oli menettänyt merkityksensä hänelle. Valtiaat niin pohjoisessa kuin etelässäkin havahtuivat, he tajusivat aikansa koittaneet. Satoja vuosia jatkunut linja oli sammumassa. Viimeinen Artorius kuolisi perijättä. Valtakunta suistuisi kaaokseen, jokainen mies joutuisi valitsemaan herransa. Ja vahvin ruhtinas saisi haltuunsa kaiken. Koko valtakunta odotti henkeään pidätellen, odotti kuninkaan kuolemaa. Halki mantereen miekkoja taottiin, keihäänvarsia veistettiin ja nuolia sulitettiin.

Pohjolan lumenpeittämillä aavoilla, havuisissa metsissä, kodissa ja linnoissa kiiri kuiske. Villien klaanien miehet jättivät metsästysmaansa ja suuntasivat etelään, vuorten kylkeen hakatuissa saleissa ahjot hehkuivat punaisina yötä päivää. Pronssihovin uumenissa, kietoutuneina lumenvalkoisiin villaviittoihinsa, pohjoisen miehet odottivat.

Etelän polttavan auringon alla aavikon kulkijat suuntasivat pohjoiseen, Tuonenmaan viljaville tasangoille. Yön pimeydessä huputetut hahmot kulkevat kylästä kylään kantaen viestiä. Linnoissaan mustat ritarit sovittivat haarniskojaan ja teroittivat miekkojaan. Hal Haranin varustuksilla mustin kaavuin kasvonsa kätkeneet tuonenmaalaiset odottivat. Odottivat kuninkaan kuolemaa, kuninkaan kuolemaa ja tulien syttymistä.
www.kuninkaantekijat.fi

Seuraa Kuninkaantekijät tapahtuman etenemistä Facebookissa: https://www.facebook.com/pages/Kuninkaa ... 1532041771

Ja liity osallistujaksi: http://www.kuninkaantekijat.fi/?p=kute_ilmo

Palaa sivulle “Kuninkaantekijät”